Se oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin jälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin kunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa ääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan Jørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi käsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.
— Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.
— Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi aurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas oikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään muuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien puoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei kuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän ymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo kipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä ansaitsemattoman armon tähden.
Kirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti hänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha luostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi, hakiko hän majapaikkaa.
Hän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien, veli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka — ja hän oli niin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan tuon vaimon naisten yöpaikkaan — "ja anna vähän kalmusvettä hänen jaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla —"
Naisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä — se oli ulkopuolella aitauksen, kujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa, ja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve tunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt koko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään tyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli tuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta miehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja vanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse, kai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.
Viimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon rajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli pahanhajuinen ilma — siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava. Kristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön, josta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä sängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten — vuoteessa oli niin vähän patjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun jälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.
Yöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja valjuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle. Silloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja katonharjan välillä.
Se oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja kumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi — hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.
Kristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän katsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.