Nyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän. Edellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja punnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he panivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.
Herra Paal olisi laskenut hänet ulos — mutta sitten hän kysyi, tahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun ääreen.
Hän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella, jonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä takaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.
Minä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä porrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään läikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa kultaista kirstua kohti.
Pappi katsahti häneen — vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina pysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi pyhäinjäännöstä vasten.
Paal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina varmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä — hän puhui koko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.
Oli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas ja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea tuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi — lapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan puutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta — se oli kai taas nälkäinen.
Äiti oli kuolemanväsynyt — pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja kirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti — ja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja vipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle, josta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli kuin reikäinen seula sateessa.
Ei näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta mieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle sadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle — siellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.
Kristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin, märkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo — sen takana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan kamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli laulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare, Regina Coeli — iloitse, taivaallinen kuningatar — sillä hän, jota sinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli. Halleluja!