"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian paranet", sanoi Kristiina hiljaa.
"Olen nukkunut paljon tänä yönä." Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen lapsistaan — niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti niin sydämellisesti — ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni — tuskat palasivat jälleen kovina. "Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina. Jon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun tarvitsee valvoa."
* * * * *
Aamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti hänen epätoivoisiin kasvoihinsa: "Älä huoli, Kristiina, käsivarressa oli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta — puistatuksiakin minulla oli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi parantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!"
"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa", sanoi Kristiina heikosti.
"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty", vastasi Simon entiseen tapaan. "Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista puhuttavaa — siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä."
Hän naurahti:
"Kaikki tulet palavat kerran loppuun."
Kristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.
Aina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi Simonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset poimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät näyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä — sitten oli kuin selkeys ja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä kiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa pienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.