Täyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli laihtunut nenän tienoilta — valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas suupieliin.
Hän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua. Ikkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona oli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.
— Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.
Hän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle — Simonin nilkat ja sääret olivat pöhöttyneet.
"Tahdotko — tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä", sanoi
Kristiina hiljaa.
"Kyllä, illalla", vastasi Simon.
Hänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen voitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle suunnalle.
"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi", sanoi Simon. "— Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä."
Kristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen virvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:
"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina — ajatukset tulevat niistä niin sekaviksi."