"No mitä sitten toivot minun sanovan?" kysyi Erlend entiseen sävyyn. "Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei hyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat lapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen naittamisestaan —"
"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin —! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän, että sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien hallitsemisessa."
Erlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:
"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun kotipaikallasi — siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta kuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi. Etkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni siellä oli epämieluista — olin tottunut kotona Skaunissa olemaan toisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan — nuoruudessani — kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja minä olin kirkonkirouksessa — olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika Husabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla oli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni suvusta huonontunut en sentään ollut — Ei, sanon minä! Täällä, tässä piskuisessa talossa minä olen vapaa mies — kukaan ei tähyile eikä juoruile selkäni takana. — Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani — jää luokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi asua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina — minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en lapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline oli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein vilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin, että minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin olen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut — äiti kiusaantui siellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla, Kristiina — jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina — niin totta kuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään yhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä — Marketanmessun jälkeisenä yönä — minä istuin ja katselin sinua, sinä olit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!"
Kristiina vastasi hiljaa:
"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi koskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi —"
"Niin — ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin totta! Toisin kävi kyllä — kai täytyi käydä — niin kaiketi käynee aina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin sinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun kohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina —!"
"Etkö ole koskaan ajatellut sitä", kysyi Kristiina hiljaa kuten äskenkin. "Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään puhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata tuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän —"
Erlend katsoi maahan:
"He ovat nuoria", sanoi hän; "uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät kyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta jäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja — tahdotko tuhlata sen ajan, jolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä. Kristiina —?"