Vaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken perästä hän sanoi:
"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia?
Minkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?"
"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille — jollei Lauritsa mieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika. — Onko Munan vielä yhtä sievä?" kysyi isä hymyillen.
"On", sanoi äiti, "hän on kaunis lapsi."
Sitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he puhuivat muista asioista.
* * * * *
Kristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli herännyt joka aamu täällä tuntureilla — hän makasi ja kuunteli hevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen sylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon hän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin — hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa aviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa tapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen ystäviksi.
Mutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän oli kuin vuorennielemä — suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli ensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan tänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista, että hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän oli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi maannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä vuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki Erlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään — hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi pyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan — sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula riisuttuna tunturilaitumella — kuorma ja satula ja päitset ovat otetut pois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa käymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin kauas kuin tahtoo yli avaruuksien —.
Ja samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta kuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa, joka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän kuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi aamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä. Yhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa oli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä Erlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui hänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.
Minun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu vain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme olemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi lähteä täältä — meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi lähteä —.