Mutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti, että nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.
Hän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä hävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen luonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka olivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.
Erlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan.
Lopulta hän hymyili ohimennen:
"No — jos tahdot, niin saathan lähteä!"
Erlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina läpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa kuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen asti ovelan luottavaisesti:
"Tiedäthän sen, Kristiina — joko tulet yöllä tai päivällä — joko minun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa — minä otan sinut vastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä alas asumukseeni —"
Kristiina nauroi:
"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt, ystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä palaa taloonsa."
Erlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät, hymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain pysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja joka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:
"Saamme siis nähdä", virkkoi hän viimein, "kumpi meistä on itsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen kerta, kun tapaamme — sen me tiedämme kumpikin!" Kun Kristiina ratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi palannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei voinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.