Hän kiristi ohjaksia — hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa
Erlendin jälkeen.
Sitten hän loi katseensa vihreiden nurmikenttien yli kauniiseen taloonsa ja sen niittyihin ja peltoihin ja laakson pohjassa suikertavaan virtaan. Tunturit kohosivat sinisessä autereessa — taivas oli täynnä hattaraisia kesäpilviä. Se oli hulluutta. Tuolla, heidän poikainsa luona, oli Erlendin koti. Hän ei ollut mikään keijukaisritari, vaan kristitty mies, vaikkakin ihan täynnä hulluja oikkuja ja mielettömiä päähänpistoja. Hänen aviomiehensä, jonka kanssa hän oli puhunut sekä pahat että hyvät — rakas, rakas, niin pahoin kuin hän olikin kiusannut häntä arvaamattomilla mielijohteillaan. Hänen oli siedettävä tuota miestä; kun hän kerran ei voinut elää ilman tätä, niin oli hänen ponnisteltava ja koeteltava kantaa huoli ja epävarmuus niin hyvin kuin taisi. Kauan ei hän luullut kestävän, ennen kuin mies tulisi perässä — nyt kun he olivat jälleen olleet yhdessä.
VI
Pojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista Haugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta syyspuolella.
Hän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin, ripeämpänä työpuuhissaan — mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin ennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia tuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat tai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille leikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.
Lauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.
"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani." Hän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti hänet luokseen — poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. "Sinä, Munan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?" — Iltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä kyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä vähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin päivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin isä tulisi kotiin.
Sitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina sytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui ompelemaan.
Hän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne olivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi hihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan valossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli — tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä sisäkengissään — siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet terävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla puissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.
* * * * *