Joulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. "— Saat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti — ja niin tehnette myös te kaikki!" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka oli tullut entisten lisäksi — mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso nuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko siitä isälle.
Naakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut
Raumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen
nyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä
Veøyssa.
Se oli käsitettävää —. Kristiina makasi valveilla öisin — sipaisi väliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend tullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi nähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi kyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut jälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.
* * * * *
Juuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen luonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo vuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt koskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että heidän vanha kirkkoherransa oli poissa.
Hautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella Lesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi pian —.
Sitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla, hengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen kiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.
Hän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina, mutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä oli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin maalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten neitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä onnesta.
Siis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut itselleen niin kovin — jos viisaitten eukkojen sanat pitivät paikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja annettava ensiksi Erlendin äidin nimi.
Hänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut. Seitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille tuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti itsekseen — kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän ymmärtänyt.