"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua epäsopuun ihmisten kanssa — kaikkien täällä pohjoisessa olevain lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä vahvistui — hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."

"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan asioista — kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys. Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin — hän oli mielestään oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen — ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä — äidillä on ne arkussaan kotona —."

Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se tapahtui — Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin — nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:

"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa, joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa — tämä oli tullut etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista mieltään — kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken. Lauritsa meni Erlendin luo — tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa — pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi ympäri kantapäillään ja meni pois — ja tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä", lopetti piispa ääneen nauraen.

"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi hakemisella tänne — tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä. Äitisi on mielestäni puhdistauduttava — niin julkisesti kun on puhuttu siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat mennä valalle hänen kanssaan?"

Nikulaus nosti katseensa piispaan — hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi ja pelästyneiksi.

"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia ja vähän suosittuja — Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä laaksosta — mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään ollut huono tytär — mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen tyttärestään — he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä vastaansa —"

"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni seisomaan äidin rinnalla nyt —"

"Sittenkin pyydän sinua, poikani", sanoi piispa Halvard, "noudattamaan neuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa tänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän heti matkustaa tapaamaan minua — mitä tämä on?" Hän nousi ja meni parvelle.

Rakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat, ja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden miehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat ulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni Ivaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta miestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen suustaan ja nenästään.