Kaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi uuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut rakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa Jørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka tarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi kevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.
Nyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat laakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu tulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta hiilikamarasta.
Kristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan pajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa olevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja Kristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa katsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa kummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin niityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta pakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa harmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina kesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan poimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa hyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.
Viimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä Jumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan. Tienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen uuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden laulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien huutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki työ touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja kuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan lehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä, yksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää liipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu lennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän matkan päähän ohdakkeen varteen.
Mutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa kumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden kimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä — kaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan erottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä otsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja varjojen leikkiä laakson yllä.
— Kaikki tulet palavat viimein loppuun —.
Lepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä pimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja niittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka harmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen. Kristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt, eikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja kiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla menemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.
Nyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista kukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että ruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään kuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa ylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle — sellainen oli tapa etelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.
Muuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä laaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään lähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin henkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan. Äiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin kauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa — tai Lauritsan pähkinänruskeaa harjaa.
— Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli ollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä olevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän ja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille kaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa vielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti saada seppele — sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat nelivuotiaat —.