Nyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.
Nuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi voinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut huomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista. Lauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf oli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt sellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon vaiteliaampi luonteeltaan — kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja terve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät tuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa melkein aina kulki yksin ja vaiti.
Häntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan kauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä hetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka Lauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde. Hänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin kullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat silmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia kipinöitä — hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena kuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin päivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä ja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen ja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta kuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.
Talvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi aikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman työnsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana talon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo tämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta suupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä — oli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa. Sitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi ja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella tuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta kohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa olisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.
Eikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein niin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja aseidenkäytössä — mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut sellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan samoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun Gaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis nuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin silmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet vanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan kiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää pojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen oleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa, samoin kuin nytkin.
Toisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä tuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan — mutta Erlendin pehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa, eikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei ollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään liikkui —
* * * * *
Lauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä hautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä vuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.
Leski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi kohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja sielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä kuolinhaavoista.
Koko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä kohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa, jolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend Nikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon; ei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että häntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta sittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen kalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei — hän oli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli laupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen elämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen elämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä vuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti — molemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen hän oli elänyt tämän syleilyssä.