Niin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan Erlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti miehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen menehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien hän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen, kauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä miehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän saattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin, kun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin hän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä. Helppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen, joka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella pakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.

Mutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti suljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois taistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti antautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran oli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä, luuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin syttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka olivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana ensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän silloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta kohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja palavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän pitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi poikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän nyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti häntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano — hänen täytyi saada nähdä poikiensa menestyvän.

Ja samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt antautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä ympärille —; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta, joka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava Erlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain käsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä asuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia kirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa, hääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa hoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä. Hän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin kävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa, Erlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina korjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat menestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla. Hänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun hän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen ompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa valmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt ja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen — he olivat pesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa padassa, huuhdelleet joessa — ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin piesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja rasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui kuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.

Ja nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt elämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend oli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret on katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen helmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat kyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti Kristiinan mieleen: — jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin kun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa ylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi — he molemmat nuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai surrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä, nyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei hänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan, oli säädetty — kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.

* * * * *

Hänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä itseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi ajatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei puhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun pikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut käsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen aherruksensa takana — Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän ei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut sitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja huolehtien.

Hän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli seudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti heräsi.

Tauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui niin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika sai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja ottaa aseensa — isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään. Hädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten joutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet tuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa — ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.

Äiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat sairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas kuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa. Ei kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut koskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein terveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi ilmoittaa äidille — Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti Munan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.

Lapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon. Hänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin rinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien muiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa pystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi siihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti jälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti kuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti tuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään odottaessaan oven avautuvan hänellekin —.