Munanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana. Tuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta vuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä ja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla ankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja ajattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt äitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään — niin lujasti kiinni hän oli vielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla ammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.
Kylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan lapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa, missä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet — kolme ruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin sydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa — hän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin monta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta hän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua — vaikka olikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi kasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen rinnoillaan — että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat ja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin epävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän unohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun hän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan saadakseen hänet.
Nyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti saavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän joutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.
Oli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta mitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman ikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä käsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli esikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä. Hän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin. Kuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman veljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.
Mutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa. Pääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta Bjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos huoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella maatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden tapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.
Silloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen mielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä lapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin ympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden. Kun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.
Hänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että Erlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän yli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen täytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa häntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt mainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua puolisoksi Kristiinalle — Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan Ælinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi tavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.
Kristiina hymyili vaisusti. Niin — hän oli vain neljänkymmenen vuoden vanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli joutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään, hän olisi sanonut samaa kuin Jammælt — että hänen oli mentävä uusiin naimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa tälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut —.
Kohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se oli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen. Kristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa Dyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty peräkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä lastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt rientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja sisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä isännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan, kun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen aikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu Erlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.
Tällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä miellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon Darre — vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen, kasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen. Hänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja Bjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin toisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule sanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, "— kuitenkin olisi Ramborg meidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä vähän kauemmin — Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään ole." Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat vielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa heitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo molemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta vanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta nyrkkiin.