Jammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne kyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta velikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla päivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin että hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti köyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen reunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin oli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta naamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan veltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi partaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän — ja lisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.
Hänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi äidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa hyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja saanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä — Munan oli ollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen vuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi kalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana läänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan toimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa ja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä seuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli luvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. "Niin, ei hän ole vielä ikäloppu eikä raihnainen", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään Kristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää asiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään hänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.
Hänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra. Hänen lapsensa olivat niin eripuraisia — täyssisarukset olivat huonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa kanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa kanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle mitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän eläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon, joka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret saaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua, mutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin häntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä menettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen tyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään jonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti parantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana, mutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan. Kristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat paljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan antanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.
Mutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti seurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi kerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta — milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin hän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä — mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin huimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle pois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen isälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan, vakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi luullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle. Mutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan, ja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton kauneudessa, rohkeudessa — niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän vain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka Kristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se, että hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana, tämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään pakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika puhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen vanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän iloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän sotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä elinajakseen.
Jammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja Naakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut poikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan kanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta Kristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan — Jammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä kovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.
Jammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen jäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa, että kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan Nikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen kanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja heidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa — hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas luonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen lähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja menestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti päiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin vainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja sukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend kun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen sotapäällikkö — mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli suhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet osallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt tiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista. Jouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin maininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra oli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän ottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat, jos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt mennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären kanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä: hän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä hänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein kaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli sanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien hyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.
Kristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He kehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka painautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja solakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana eteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu kummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja tummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen kaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen silmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat noissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä kasvoissa.
Mutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun Skule vastasi tätinsä miehelle — hänellä oli tapana esiintyä kaksosten puhemiehenä:
"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme jo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien veljiemme kanssa — olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa. Nämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme Ingen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja vähän pitempäänkin —"
Pojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli paneutunut makuulle: