"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän", sanoi Ivar
Erlendinpoika.
"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka istuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä", lisäsi Skule.
Äiti nyökkäsi.
Hänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen ja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli tehty hyvässä tarkoituksessa — mutta hänelle oli mieleen, että pojat olivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen, että hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.
* * * * *
Kaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin vahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti muisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa vastasyntynyt lapsi vierellään — se tuntui hänestä kuin unelta. Niin lyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli täynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta. — Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen mielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista miehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle kaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan tulenloimun tavoin.
Kun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan liesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan hän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien Kristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla paikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina kun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä olivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias — mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja äitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.
Vihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta pojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve vältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.
Naakkve sanoi:
"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon —" Samassa valahti nuori mies itse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.