Myöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt kykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni vanhaan tupaan.
Bjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn laidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen Naakkven kanssa:
"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti", hän pyysi peloissaan.
Mieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja vaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä pojan käteen peitteen alle:
"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani", hän sanoi ääni särähtäen.
Bjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta kesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:
"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä. Jo silloin kun olimme Tautrassa — veli Aslak puhui minulle siitä, että jos minulle kävisi sillä lailla, niin —
"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän —. Hän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen näkönsä ja aistimensa suljetaan — silloin hän seuraisi Vapahtajan jälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai omaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista. Ja että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti sellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä sitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse tuntee itsensä —"
Hän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan ikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.
Illalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli aikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys Tautrassa.