Kristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin rauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät luostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend Nikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös veljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään mainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet ennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin maakappaleita pohjoisessa — hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen jakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan siitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun Naakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi myös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun he kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.
Kristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan, että Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään vastaan — hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut koettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä aikomuksesta.
"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien luona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan eroaisi", sanoi Naakkve.
Äiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi niin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin veli menisi naimisiin.
Kristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin nuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä kertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei hän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta. Käsittämättömältä se tuntui äidistä — mutta se johtui varmaankin siitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi lopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai varustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.
Mutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti tämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt — ja hän, äiti, oli niin vähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina Lauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa olevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa eteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään hän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan Bjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen lihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.
* * * * *
Eräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat silloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui alhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella valvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli vihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun hiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin haparoiden — hän tunsi sokean käyntitavan.
Bjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti — kuitenkin hän nousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan ovi paiskattiin auki — joku riensi portaita alas parilla kolmella harppauksella.
Äiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että pihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät. Pihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.