"Menetätkö sinä mitään siinä", huusi sokea, "jos pääset minusta — silloinhan olet vapautunut valasta — eikä sinun tarvitse kuolla tältä maailmalta —"
Naakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään ruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti — silloin hän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon kiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.
Naakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:
"Menkää sisään, äiti — tämän minä hoidan parhaiten yksinäni — teidän pitää mennä sisään, sanon minä", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja kumartui jälleen veljensä yli.
Äiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä kasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka lehdeltä — oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet laskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua tulivat takaisin — Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja talutti häntä — väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.
Hän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut itsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri omaa lihaansa.
Portailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta — hän kompastui seinää vasten ja huusi:
"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni —!"
Kuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään hiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan hän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta — tämä raivosi, huusi ja kirosi — joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän ymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain vaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja sydäntäsärkevästi.
Äiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain viitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan oleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan hiljaisuus.