Alatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa nukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi kätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli heidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli hänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.
Vilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka makasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi Kristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä oli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois, vaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat; mutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta, karkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta hyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.
— Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä. Silloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut hänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.
Hän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat silmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.
"Miten Bjørgulfin laita on nyt?" kysyi hän hiljaa.
Naakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä hiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.
"Onko — onko hän ollut sellainen ennen?" kuiskasi Kristiina pelokkaasti.
Naakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.
Naakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa tämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että noilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.
Nikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa, mutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä ei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen isälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata koko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.