Niiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend Nikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana kotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin — hän sanoi tahtovansa näyttää ihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla. Mutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo riittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa Skauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa hänen lähteneen juoruja pakoon.
Mutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika luvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti Jardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat tekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi aikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka oli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin Skjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.
Viimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta hopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil Svenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen muistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen sormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.
Ulf suuteli häntä kiitokseksi. "Sekin kuuluu sukulaisuuteen", sanoi hän hymyillen. "Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme toisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani luokse, — että eroaisimme tällä tavoin?"
Kristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä pilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että tämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:
"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet syntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle useinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia." Ulf nauroi samoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: "Jos olen loukannut sinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai — enhän tiennyt, että sinä ja Erlend olitte lähisukulaisia — niin se täytyy sinun nyt antaa minulle anteeksi!"
"Et ole — eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta sukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani — jos isäni oli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä —" Ulf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä. "Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, — isäsi — ja Gunnulf — he osoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme toisemme poika-pahasina — päinvastoin kuin veljeni ja sisareni Hestnæsissä. Sen jälkeen — en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena, paitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä — ja hänen vaimoaan — ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?" sanoi hän kiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet silmät.
"Ymmärrän." Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen sormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.
"Me ymmärrämme, kasvatusisä", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin olalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.
Kristiinalle tuli omituinen tunne — oli kuin toiset olisivat puhuneet asioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen: