Kristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut, ei ollut aivan perätöntä — se sopi varsin hyvin yhteen Simonin oman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli Kristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein Erling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen miestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai pystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan ei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon mieheen — ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että kaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille vesille — he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.
Tämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus niin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset arvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli nimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan menestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä hyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi —. Ei! Hän ei tahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei voinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan poikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina ja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli ollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset ja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli hänen miehensä kärsinyt — mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian jyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen ruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä — mutta etupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen itsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.
Mutta ei — sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne
Erlinginpojan luona.
Eikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta tuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa ja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä, ja lohduta minua —!
* * * * *
Gautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä kunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen innossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle vapaat kädet — ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia. Nyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen käyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei ainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina oli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän suuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille tai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen aitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi koskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua vailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta saanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä ja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.
Hänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa asumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa maaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa taloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta saattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta herraskomeutta — niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään tulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha — kaikki maan mahtimiesten kesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta sitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi — niin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle, jos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi saavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla — he eivät varmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa, joilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.
* * * * *
Tähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan ajatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän oli kätkenyt kirkkomaan multaan.
Joka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä — arvellut, nähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan — millaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla —.