Nyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä ja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet lapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja varttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän toivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän oli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan huolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja ajattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan itsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin Bjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän läpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän oli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin hillitön eikä omavaltainen —.
Ja kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta heidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan pikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti käsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen kurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko kalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti opetti häntä kävelemään — oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan rinnan poikki ja kainaloiden alitse — näissä valjaissa poika riippui, raskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan, nauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi häntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan, poika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti niskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän juoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi joka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen kämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.
Kaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden kahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat —.
* * * * *
Oli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei kuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut enää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi — hän ei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa luostarille.
Juuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin. Kaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään. Nyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja äidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän voinut kyllikseen katsella häntä.
Ensimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä vuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta, jota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän istui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä tämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli jokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen uutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen tikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän istuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja -silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.
Silloin sanoi Ivar:
"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin — tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni."
Hämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen: