"Niin —" vaimokin nauroi: "sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi joka paikkaan — saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit niinkuin ilves — söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen saada sen —"
Jofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti ulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi hänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen ylistupaan.
Kristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa — aamuaurinko paistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend taapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan kivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä. Kristiina nauroi.
Erlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman kehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että juoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa suoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi solisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos ja otti hänet syliinsä:
"Ei saa — äiti suuttuu, jos kastelet itsesi —."
Poika mutristi huuliaan — varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen parkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava myöten — itsensä kasteleminen oli pahin synti — Jofrid oli liian ankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta — hymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin. Työ ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä — enimmäkseen hän seisoi ja katseli pihalle.
Aamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä olevaan luhtirakennukseen — oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein nähnyt niitä pitkään aikaan — kuinka komeita nuo rakennukset olivat pylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen. Kullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi takana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän alkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.
Kristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi jälleen arkkuihinsa päin.
Yhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa — Kristiina viskasi alas kaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen ja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka virui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä, parkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän päivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden, tuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.
Hyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika huusi kuin kuoleman hädässä — ja pysähtyi kuin leikaten keskelle ulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti alas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja syötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan pojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan kähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut niitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa käänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan tahmaisin käsin ja suin.