Simon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:
"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä saataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen — minä olen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin —"
"Pidätkö suusi!" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea kasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.
"Ei, Erlend — nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun nimeni mainittu tuossa kirjeessä?"
"Pidä suusi!" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin.
"Luotin sinuun — poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut —"
Kristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni äitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen Kristiinan käsivarren taa:
"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä! Ajattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä teille palveluksen sillä —"
"Kirottu poika —!" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton nyyhkytys…
Simonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä toisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle — toisen nöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.
Kristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä — käsivarret yhä suojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus ajatukseen salamannopeasti: