Tuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla pellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä laaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se tiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia pilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset, värjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta — ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi saappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn viitan ja kirveen kera.
Paljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä Ingunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen livahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon, joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku oli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita. Sukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo viime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli hopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva; tikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.
Olav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän jäi odottamaan.
Lintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin lähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun: se näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa pohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin kyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa. Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen, paljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika jäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.
Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos. Tukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea ja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli liian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä. Hänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan, jotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin toinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.
Hän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka, pää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen, joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket kapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja teräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat erittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen suorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine, ruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi kehkeydessään.
"Joudu", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia piukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. "Parempi, jos kannat sukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu."
"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa."
Neito hytisi kylmästä.
"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa kuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe."
Ingunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi kiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle: