"Sinun pitää ottaa vaippa mukaan — kai näet, että tänään tulee sade."
"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla. Minusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni sadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle."
"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän sinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —."
Ingunn katsahti häneen olkansa yli:
"Mistä sinä olet noin hapan, Olav." Ja hän alkoi jälleen suoria jalkineitaan.
Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti paita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän seisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon paljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa — hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta kohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon sekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina ja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset käsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut lainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti kuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet kypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia, taputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi toisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli hän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään, omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka ympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti käsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.
Nyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti ihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän suojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean selän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen keväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä olevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt vaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli, ettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille Gunleikin rakennuspaikalla.
Hän punastui Ingunnin katsoessa ylös.
"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen paitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse."
"Eikö sinun ole kylmä?" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän, sillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän joskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.