Hänelle oli selvinnyt vähitellen, ettei hän tuntenut Arnvidia läheskään kokonaan. Hän luotti häneen enemmän kuin kehenkään kohtaamaansa ihmiseen — hänen mielensä ylevyyteen ja uskollisuuteen; hän tiesi, ettei Arnvid Finninpoika pelkäisi mitään, jos tuli kysymys ystävän tai sukulaisen auttamisesta. Mutta hänessä oli jotakin, joka muistutti suota pohjattomine syväreineen —. Tahi — Asbjørn Allfeit oli kertonut eräänä iltana tarinan eteläisten maiden rikkiviisaasta tohtorista, joka kosiskeli erästä vaimoa, kauneinta naista koko maassa. Viimeksi nainen on suostuvinaan hänen pyyntöönsä, vie hänet salaa huoneeseensa, aukaisee pukunsa ja käskee hänen katsoa rintojaan. Toinen oli valkea ja kaunis, mutta toisesta oli jäljellä vain verinen läiskä. Muut olivat kehuneet tarinaa kilvan, kiitellen sitä hyväksi ja opettavaksi — sillä Raimond, tuo oppinut mies, kääntyi pois maailmasta näyn nähtyään ja meni luostariin. Mutta Olavin mielestä se oli hirmuisin kertomus, mitä hän oli kuullut, ja hän makasi kauan valveilla voimatta saada sitä mielestään. Arnvidissa oli jotakin, mikä sai hänet pelkäämään, että hän vielä kerran saattoi joutua näkemään hänessä sellaista, joka oli kuin salattu haava. Mutta hänestä oli aina tuntunut vaikealta nähdä sairautta ja haavoja — hänen oli vaikea itsensäkin tuottaa kipua toiselle. Nyt hän aavisti hämärästi sen kenties olevan pelkoa siitä, että häneen itseensä kerran saattaisi sattua yhtä kipeästi kuin Arnvidiin syksyllä, jolloin tämä aivan kuin herpaantui. — Ja hän oli vähällä toivoa, ettei Arnvid olisi ollut niin sävyisä, vaan olisi vaatinut hänet tilille jo ennen. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että hän oli käyttänyt hyväkseen toisen miehen avuttomuutta. Ja tässä hän nyt makasi tietäen, että hänen oli pakko pyytää Arnvidia huolehtimaan Ingunnista, suojelemaan häntä kaikkien mahdollisten seurausten varalta, joita hänen ajattelemattomuutensa saattoi aiheuttaa, koska Herra yksin tiesi, milloin hän itse joutuisi semmoiseen asemaan, että —.
Tavallaan Olav kyllä käsitti, mitä Arnvidilta puuttui. Tämä ei ollut koskaan salannut sitä, että hänen sisin toiveensa oli ollut liittyä munkkijärjestöön ja vihkiytyä Jumalalle. Ja elettyään äskeisen ajan Hamarissa Olav ymmärsi paremmin kuin ennen, että sellaista saattoi toivoa. Mutta hän aavisti Arnvidin olevan liikkuvamman mieleltään kuin — niin, kuin esimerkiksi Asbjørn Allfeitin ja veli Vegardin. Arnvid halusi saada taipua, olla kuuliainen ja palvella — mutta hänellä oli silti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sellaisiinkin miehiin, jotka kannattivat toista lakia, lakia, joka sopi niille miehille, joilla oli maallinen sydän, kiihkeä veri ja kostonhaluinen mieli. — Oli kuin Arnvid kerran olisi ruhjoutunut rujoksi näiden kahden lain välissä.
Olav oli huomannut, ettei Arnvid milloinkaan puhunut kahdesta naimisissaolovuodestaan. Hän oli kuullut toiselta taholta yhtä ja toista Arnvidin avioliitosta: Tordis, hänen vaimonsa, oli ensin ollut luvattu vanhimmalle Finninpojalle, Maunulle, joka oli hurjimus, mutta muuten iloinen, mukava ja verrattoman kaunis mies, ja Tordis oli ollut katkeroitunut saadessaan veljen Maunun sijaan — mutta Arnvidkaan ei ollut pitänyt paljon vaimostaan. Tordis oli ylpeä ja riitaisa, ei milloinkaan salannut halveksivansa miestään siksi, että tämä oli niin nuori, hiljainen ja arka ihmisten seurassa. Ja anoppinsa kanssa hän eli ilmiriidassa. Arnvid oli varmaan kokenut ilottoman nuoruuden noiden kahden vallanhaluisen, riitelevän naisen parissa. Siksi hän nyt nähtävästi pysytteli erillään kaikista naisista — paitsi Ingunnista. Hänestä hän piti sydämellisesti, kuten Olav oli älynnyt, luultavasti siksi, että Ingunn oli niin avuton ja tarvitsi miesten turvaa ja suojelusta eikä varmaankaan milloinkaan ollut tahtova hallita ja komentaa heitä. Usein Arnvid aivan kuin unohtui katselemaan häntä, kummasti ja surullisesti, aivan kuin olisi surkutellut häntä —. Mutta Arnvidilla oli se heikkous, että hän näytti surkuttelevan kaikennäköistä — esimerkiksi eläimiä. Olav piti myös eläimistä — mutta hän ei osannut hoitaa ja vaalia sairaita elukoita kuten Arnvid. Ihmeellistä muuten, että ne paranivat ja voimistuivat useimmiten, kun Arnvid oli alkanut huolehtia niistä. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi surkutellut kuollutta vaimoaankin, kun Olav kuuli hänen pari kertaa puhuvan tästä —.
Mutta viime aikoina Olav oli alkanut tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä Arnvidia kohtaan siitä syystä, että tämä oli niin valmis säälimään. Olav tiesi itsessään olevan samaa heikkoutta, mutta hänelle oli selvinnyt, että se oli vika: se teki ihmisen helposti aikaansaamattomaksi ja antoi vallan kovakätisemmille.
Olav huokasi väsyneesti, neuvottomana. Oli raskasta ajatella kaikkia niitä, joista hän piti — Torfinn-piispaa, Arnvidia, Ingunnia. Mutta muistaessaan Einar Kolbeininpoikaa ja vihamiehiänsä hän iloitsi siitä, mitä oli tehnyt — niin, sillä katua hän ei voinut. Mutta hän ei jaksanut olla erossa Ingunnista nyt. — Hän oli joutunut aivan umpikujaan.
Kynttilä oli palanut melkein loppuun — Olav hiipi vuoteesta ja irrotti varovasti sydämen viimeiset kierrokset. Hän meni ovelle ja tutki sitä tarkoin — ei siksi, että hänellä olisi ollut vähääkään pakenemisen toivoa, mutta hänen täytyi kuitenkin yrittää —.
Ovi oli suuri ja raskas, mutta ei aivan tiivis — rakosista oli tuiskuttanut lunta. Hän valaisi sitä: ulkopuolella oli kai iso lukko ja puinen salpa, mutta niihin ei kuulunut mitään sisäpuolella olevia kiinnittimiä; sinne oli vain naulattu pajupuinen kädenripa. Olav veti esiin tikarinsa ja koetti pistää sitä ovenrakoon. Silloin hän huomasi, ettei ovi ollutkaan lukittu; se oli vain suljettu salvalla, ja sitä saattoi höllytellä tikarilla — varovasti, sillä salpa oli iso ja raskas ja tikarinterä heikko.
Hän tunsi polttavan laineen sisällään, ja hänen kätensä vapisivat hiljaa hänen vetäessään jalkaansa saappaita ja pukiessaan ylleen päällysvaatteita. Eihän hän voinut olla koettamatta voimiaan, kun hän oli joutunut lukitsemattomaan taloon. Hän tarttui molemmin käsin tikarin kahvaan, ponnistaen salpaa ylöspäin. Ensi yrityksellä katkesi terä keskipaikkeilta. Olav puri hammasta ja työnsi tyngän kahvaa myöten ovenrakoon, mutta nyt hän ei voinut liikuttaa terää ahtaassa aukeamassa. Hikisenä jännityksestä hän työnteli ja tunnusteli ja sai selville, kuinka pitkälle tikari ylettyi. Sitten hän alkoi vääntää ja kohottaa salpapuuta. Monta kertaa hän huomasi saaneensa sen irti kuurnasta, mutta se putosi takaisin, kun hän päästi irti toisen käden tarttuakseen ripaan. Mutta lopulta se onnistui. Lumi pölähti häntä vastaan; hän astui hiljaa kynnykselle ja kurkisti ulos.
Ei näkynyt missään koiria — ne oli kai suljettu koppiin huonon sään tähden. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi kuivan kidelumen hienoa ritinää seiniä vasten. Hitaasti ja varovasti Olav kahlasi pimeässä vieraan pihamaan halki. Lumikinokseen erään rakennuksen eteen oli pistetty joukko suksia. Olav valitsi itselleen parin ja jatkoi matkaansa.
Kujaan vievä portti oli suljettu, mutta aivan sen vieressä oli hirsikasa. Siitä kyllä pääsi kiipeämään lauta-aidan yli. Hän alkoi uskoa tätä kaikkea ihmeeksi. Hän kiipesi kasalle ja pudotti sukset aidan yli — kuuli niiden tömähtävän pehmeään kinokseen toisella puolen. Äitini, ajatteli hän, ehkä äitini nyt rukoilee, että pääsisin pakoon —.