Hänen kapinallisuuttaan lisäsi se, että hän aavisti heidän ajatuksensa, jonka mukaan hän nyt olisi susi lammasten joukossa. Torfinn-piispa ei mitenkään voinut pitää hänestä enää, kun hän oli palkinnut täten hänen isällisen hyvyytensä. Ja kaikki saarnaveljet olivat katsoneet häneen niin pitkään — heitä kai suututti, että hän oli tahrannut heidän vierastupansa verellä. Vanhin heistä, alipriori, oli puhunut katumuksesta ja parannuksen teosta ennen ulosmenoaan. Mutta Olav ei ollut lainkaan katuvaisella mielellä.
Maksoi mitä maksoi. Hänen ei vain olisi pitänyt uskoa Arnvidia, ei tulla tänne eikä antaa erottaa itseään Ingunnista.
Ingunn, muisti hän sitten, ja ikävä syöksähti esiin kuin neuvoton tuska — Ingunn oli ainoa ihminen maailmassa, jonka hän todella tunsi ja joka oli hänelle läheinen. Ingunn, sellaisena, miksi hänet oli luotu, eikä tippaakaan toisenlaisena, pehmeänä, itsepäisenä, ymmärtämättömänä, viehkeänä, herttaisena ja hellänä — hän oli ainoa ihminen, josta hän tiesi jotakin ja josta hän saattoi olla varma; kaikesta ainoa, mikä kuului hänelle, mitä hän oli pitänyt käsissään ja mikä ei ollut vain olematon haave tai sana tai hämärä muisto. Hän oli yhtä todellinen kuin hänen oma ruumiinsa ja sielunsa, ja hän huusi häntä, ääneti, koukistuen kokoon, hammasta purren ja puristaen nyrkkejään, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan. Ajatellessaan, miten kaukana hän nyt oli Ingunnin luota ja voisiko hän enää saada tämän omakseen, hän alkoi tuntea niin kiihkeää ikävää, että hän valitti ääneensä ja puri omia nyrkkejään. Hän tahtoi tämän luo, hän tahtoi hänet viereensä nyt heti, hän olisi ollut valmis raastamaan hänet kappaleiksi ja syömään hänet suuhunsa pelosta, että joku voisi erottaa heidät toisistaan. Ingunn, Ingunn, voihki hän hiljaa.
Hänen täytyi löytää hänet. Hänenhän täytyi saada sanotuksi hänelle, mitä oli tapahtunut — saada tietää, mitä Ingunn sanoi siitä, että hän oli tappanut hänen serkkunsa. Sillä Einar kuolisi, siitä hän oli varma, verta oli tullut heidän välilleen, mutta voi, pyhä Maaria! mitä se merkitsi, kun he jo olivat yksi liha. Ingunn ei pitänyt Kolbeininpojista, mutta omainen on omainen — ja nyt tyttö kai surisi ja itkisi, pikku raukka — eikä hän sittenkään jaksanut toivoa, että se olisi jäänyt tekemättä. — Ja sitten hänen täytyi saada tietää, olivatko Ingunnin asiat siten, kuin Einar oli sanonut — ja jos olivat, niin kylläpä sitten oli kovat edessä. — Lyhyt, kuiva nyyhkytys puistatti Olavia. Kolbein oli tahtonut neidon luokseen kurittaakseen häntä — mutta jos hän saisi hänet käsiinsä ja jos Ingunn kantaisi Kolbeinin pojan surmaajan lasta — he varmasti kiusaisivat hänet kuoliaaksi.
Olavin täytyi puhua tästä Arnvidin kanssa — Arnvid tulisi kai huomenna tapaamaan häntä. Arnvidin täytyi viedä Ingunn jonnekin, mistä Kolbein ei löytäisi häntä —.
Kynttilänä oli vain ohut, rautanaulan ympäri kääritty sydän. Olavia ei tavallisesti pelottanut pimeässä, mutta nyt hän ei olisi suonut kynttilän sammuvan, sillä hän ei tahtonut jäädä yksin pimeään ajatuksineen. Hän kohensi hiukan sydäntä.
Yhdellä tempaisulla hän heitti pois vaippansa, saappaansa ja hienon mekkonsa sekä hyppäsi sänkyyn. Hän kaivautui jääkylmiin vaatteisiin, tunki kasvonsa pielukseen ja vaikeroi ikävästä. Hän muisti jouluyön ja tunsi suuttumusta kaitselmusta kohtaan: tämäkö oli nyt palkka siitä, että hän silloin oli tehnyt oikein —!
Hän veti taljan päänsä yli päästäkseen näkemästä kynttilän sammumista, mutta viskasi sen jälleen päältään, painoi kasvot kättään vasten ja jäi tuijottamaan pikku tuikkua.
Niin. Arnvid oli ainoa ihminen, jota hän voi pyytää suojaamaan Ingunnia sillä aikaa kun hän itse ei voinut —. Mutta hänestä oli äkkiä alkanut tuntua vastenmieliseltä ajatella Arnvidia.
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Einar tarkoitti Arnvidille syytämillään herjasanoilla, mutta sen hän käsitti, että ne olivat sattuneet tähän kuin potku avonaiseen haavaan, ja aina, kun hän muisti sitä, alkoi hänen mieltään aluksi etoa, ja sitten hän joutui suunniltaan raivosta; hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut saastaisen, julman pahoinpitelyn todistajaksi.