"Laki on tässä tapauksessa sellainen, että lääninvoudin täytyy ottaa Olav huostaansa ja pitää häntä vangittuna siksi, kunnes asiassa on langetettu tuomio. Tässä ovat miehet, jotka olen noudattanut tänne", sanoi hän kääntyen parin aseissa olevan miehen puoleen, joiden Olav tiesi asuvan lähinnä kirkkoa olevissa taloissa. "Sitokaa tämä nuori mies, Bjarne ja Kaare, ja viekää hänet Audun-herran luo — hän on lyönyt tätä miestä hengenvaarallisesti."

Olav ojensi Ættarfylgjan lähellä seisovalle munkille.

"Ei teidän tarvitse sitoa minua", sanoi hän kiivaasti vieraille miehille — "ei, älkää koskeko minuun. — Minä lähden teidän matkaanne hyvällä."

"Niin, mutta nyt sinun onkin lähdettävä samassa — ymmärräthän, ettei sinun paikkasi ole täällä, sillä nyt tuodaan Einarille Corpus Domini", sanoi priori.

Ulkona oli taas alkanut tuiskuta, ja tuulikin jonkin verran. Kaupunki oli asettunut lepoon jo runsas tunti sitten. Tuo pieni joukkue astui raskaasti pimeässä, pyryssä ja ajolumen keskellä kirkonaidan ja kaniikkirakennuksen välistä kujaa — kaikki näytti kuolleelta ja autiolta, ja tuuli ulvoi valittavasti muurien ympärillä ja vinkui isojen saarnien latvoissa.

Ensimmäisenä astui eräs kaupungin miehistä, hänen perässään käveli vanha munkki, jota Olav ei tuntenut, mutta jonka hän tiesi aliprioriksi. Tämän jälkeen tuli Olav, mies molemmilla sivuillaan ja kolmas kintereillään. Olav astui miettien, että hän nyt oli vanki — mutta hän oli uninen, kummallisen veltto ja tylsä.

Voudin talo oli tuomiokirkon itäpuolella. Heidän täytyi seisoa kauan kinoksessa ja kolkuttaa suljettua porttia, lumen tunkiessa vaatteiden läpi ja tuiskuttaessa heidät kaikki valkoisiksi, mutta viimein portti avattiin, ja esiin astui uninen mies, kalvolyhty kädessä, kysyen heidän asiaansa. Ja niin he pääsivät sisään.

Olav ei ollut milloinkaan käynyt tämän portin takana. Hän ei erottanut muuta kuin pimeää ja lunta mustien seinien välissä. Vouti itse oli poissa — hän oli ratsastanut kaupungista päivällisen aikaan piispan seurassa, kuuli Olav kuin puolihorteessa — hän oli vähällä nukahtaa. Väsymyksestä hoippuen hän antoi taluttaa itsensä pieneen rakennukseen, joka oli pihassa.

Siellä oli purevan kylmää ja pilkkopimeää; liesi oli aivan kylmillään. Tuokion kuluttua joku toi kynttilän ja vuodevaatteita, jotka viskattiin huoneessa olevaan sänkyyn. Sitten miehet sanoivat hyvää yötä, ja Olav vastasi puoliunessa. Toiset lähtivät, ovi lukittiin takaapäin, Olav oli yksin — ja valpastui samassa kokonaan. Hän jäi seisomaan tuijottaen pikku kynttilään —.

Ensimmäiseksi hän tunsi aivan kuin jäätyvänsä. — Sitten kuohahti hänessä raivo, ja hänet täytti uhmaava, riemukas nautinnon tunne — olipahan hän sittenkin saanut nujerretuksi tuon sietämättömän Einar Kolbeininpojan — ja kautta taivaan, hän ei katunut tekoaan. Yhdentekevää, millä hän saisi sovittaa kiihkeytensä! Kolbein ja koko hänen joukkonsa — jumaliste, miten hän vihasi heitä! Vasta nyt hän oikein huomasi, kuinka hän oli näivettynyt viime kuukausina: pelko, jäytävä omantunnontuska, monet nöyryytykset, joita oli sattunut hänelle hänen pyrkiessään ylös siitä veteliköstä, mihin hän oli vajonnut — Kolbein oli ollut alituisena esteenä, missä ikänä hän oli koettanut päästä kuivalle kamaralle. Ellei tuo Kolbeinin joukko olisi ollut hänen tiellään, hän olisi aikoja sitten päässyt eroon kaikesta pahasta, ollut vapaa ja huoleton, saanut unohtaa kaivelevan tunteen siitä, että hän oli salasyntinen ja petturi. Kolbein oli pitänyt häntä vallassaan. Nyt se oli kostettu — ja hän kiitti Jumalaa kaikesta sydämestään. Ei väliä, vaikka Torfinn-piispa ja kaikki hänen uudet ystävänsä sanovatkin, että on syntistä ajatella niin. Miehen liha ja veri on tällainen. — Ja Olavin mieli nousi kapinaan kaikkia uusia oppeja ja ajatuksia vastaan, joiden alaiseksi hän oli joutunut täällä — olivathan ne kauniita tavallaan, kyllä hän sen ymmärsi, mutta mahdottomia, luonnottomia haaveita. Milloinkaan ei kaikista miehistä voisi tulla sellaisia pyhimyksiä, että he suostuisivat antamaan asiansa, suuret ja pienet, kanssakristittyjen tuomittaviksi ja tyytyä lakiin ja oikeuteen, joka heille annettiin — mutta jota he eivät itse ottaneet. Hän muisti Haftorin puhuneen illalla, ettei näistä uusista laeista ollut kuin vähäväkisille. Ja hän tunsi yhtäkkiä olevansa yhtä mieltä Kolbeinin ja hänen poikainsa kanssa tässä yhdessä asiassa — hän tahtoi ajaa asiaansa omin päin, asettaa väärän väärää vastaan, jos tarvittiin. Hän kuului samaan joukkoon kuin Kolbein ja Steinfinn ja Ingebjørg — ja Ingunn, joka oli heittäytynyt hänen kaulaansa laeista piittaamatta, kiihkeänä, omavaltaisen lemmen huumaamana — ei näiden pappien ja munkkien pariin, joiden elämä vieri viileän, selkeän säännöllisesti, jotka toimittivat joka päivä samaa samoina aikoina: rukoilivat, tekivät työtä, söivät, lauloivat, menivät maata ja nousivat jälleen alkaakseen rukouksensa. He tutkivat lakeja, jäljensivät niitä, pohtivat epäselviä kohtia, olivat keskenään eripuraisia ja ryhtyivät riitaan maallikkojen kanssa niiden tulkitsemisesta — yksinomaan siksi, että rakastivat lakejaan ja uneksivat kesyttävänsä niillä kaikki ihmiset, kunnes ei ainoakaan mies enää käyttäisi asetta lähimmäistään kohtaan eikä ajaisi asiaansa väkivallalla, vaan kaikki kuuntelisivat hiljaisina ja nöyrinä taivaan Kuninkaan lempeää oppia Jumalan lasten veljeydestä. Hän tunsi vieläkin kaukaista, alakuloista hellyyttä ajatellessaan heitä, kunnioitusta sellaisia miehiä kohtaan — mutta hän ei jaksanut taipua lain alle alati, ja pelkkä ajatus, että hänen itsensä ympärille oli aiottu kietoa nuo kahleet, tympäisi häntä rajattomasti. —