"Äh, Arnvidin. Hän on yhtä mahdoton kuin sinä, kun on puhe vaimoihmisen kaltaisesta hennosta korresta. Mutta kuten sanoin, Olav, meidän täytyy nyt järjestää asiat niin, että piispakin joutuu sanomaan sanansa tässä sinun surmajutussasi; mutta nyt on myös aika sinun sukulaistesi astua esiin, ja heidän on hankittava sinulle turvalupa, jotta voit ostaa itsellesi oleskeluoikeuden Norjassa."
"Mitenkähän lienee", alkoi Olav tuumia. "Pitääköhän piispa siitä, että häviän täältä sillä lailla."
"Varmastikaan ei", sanoi pappi lyhyeen. "Ja juuri siksi minä tahdon, että sinun on tehtävä niin. Nuo uudet valtaherrat, jotka ovat riistäneet vallan alaikäiseltä kuninkaaltamme, varustautuvat julkitaisteluun pyhää kirkkoa vastaan — ja Torfinn-herran täytyy päästä vapaaksi sellaisista huolista kuin sinun esittämäsi. Jos sinä olisit joutunut Mjøsin linnaan, hän olisi tehnyt voitavansa sinun puolestasi siksi, että olit hakenut turvaa häneltä, ja siksi, että sinulla on vähän ystäviä, sekä siksi, että Torfinn-herra on hurskas ja totinen ja hellä isä kaikille isättömille — ja itsepäinen ja äksy kuin pukki; se on hänen suurin vikansa. Mutta toivon sinun käsittävän, että kun kerran olet hakenut turvaa häneltä ja saanut ja sen jälkeen tehnyt semmoisia tuhmuuksia, olisi epämiehekästä pyytää sitä toiste, sillä tiesithän silloin saattavasi hänet pahoihin vaikeuksiin."
Olav nyökkäsi ääneti. Hän nousi ja alkoi pukea vaatteita ylleen.
"Ingunnin ja minun taitaa nyt olla vaikeampi päästä yhteen", sanoi hän hiljaa.
"Eivätköhän hänen sukulaisensa lopulta kyllästy hänen paimentamiseensa — kun hän ei ole nainut eikä naimaton", sanoi pappi. "Mutta kyllä te luultavasti saatte odottaa jonkun vuoden."
Olav veti kulmakarvansa kurttuun tuijottaen eteensä ja sanoi:
"Me lupasimme toisillemme viime yönä, että pysymme uskollisina ja että minä palaan hänen luokseen elävänä tai kuolleena."
"Se oli jumalaton lupaus", sanoi Asbjørn kuivasti. "Mutta johan minä ajattelin —. On helppo olla hyvä kristitty, Olav, niin kauan kuin Jumala ei vaadi muuta kuin että käy kirkossa kuuntelemassa kaunista laulua ja tottelee häntä hänen taputtaessaan isän kädellä. Mutta miehen usko näkyy silloin, kun Jumala ei tahdo kuten hän. Minä kerron nyt sinulle, mitä Torfinn-herra sanoi eräänä päivänä — kun puhuimme sinusta ja asiastasi. 'Suokoon Jumala', hän sanoi, 'hänen oppivan ymmärtämään ajoissa, että se mies, joka on määrätty tekemään oman päänsä mukaan, on näkevä pian päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä hän ei ikänä olisi uskonut itsestään.'"
Olav katsoi eteensä totisena. Sitten hän sanoi nyökäten: