"Vannon. Ja minä luotan siihen, että sinä pidät huolta hänestä. Ellen tietäisi voivani olla huoleti hänestä, kun hän joutuu sinun turviisi, en totta totisesti seuraisi Asbjørnin neuvoa ja pakenisi Ruotsiin. Mutta tiedän sinun pitävän hänestä."
"Niin pidän." Yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut lakata; hän istui vavahdellen tukahdutetusta hihityksestä, kunnes kyyneleet alkoivat vieriä poskia pitkin. Viimein hän istui yhdessä sykkyrässä hytkyen naurusta, käsivarret polvia pitkin ja pää niiden välissä. Olav katsoi häntä, ja hänen oli ylen paha olla.
"Ei — nyt sinun ja Guttormin täytyy lähteä". Arnvid hillitsi itsensä, pyyhki naurun kyyneleet kasvoiltaan ja nousi. Hän meni herättämään toiset kolme.
Olav ja Guttorm vanhus seisoivat pihamaalla sukset jalkoihin sidottuina, hyvin aseistettuina ja kaikella tarpeellisella varustettuina. Toiset kolme seisoivat portailla, kun Ingunn meni Olavin luo ojentaen hänelle kätensä. Olav puristi sitä lujasti, ja he puhuivat jonkin sanan, puoliääneen. Ingunn oli tyyni ja aivan maltillinen.
Laskeva kuu oli siksi ylhäällä, että varjot lankesivat pitkinä ja häilyvinä lumikentän syvennyksiin.
"Metsässä luistaa varmaan hyvin", lohdutti pappi.
Olav kääntyi ja antoi suksiensa liukua takaisin kahden ystävän luo, jotka seisoivat tuvan oven edessä. Hän hyvästeli heitäkin kädestä ja kiitti heitä kauniisti avusta. Sitten hän käänsi suksensa. Arnvid Finninpoika ja Asbjørn-pappi jäivät katsomaan matkamiesten jälkeen näiden hiihtäessä metsää kohti loivaa rinnettä ylös jäntevin, voimakkain potkaisuin. Sitten he hävisivät pimentoon.
"No niin, Laus Deo", virkkoi pappi. "Kahdesta pahasta on tämä parempi.
— Minä pelkäsin, että Ingunn alkaisi itkeä ja parkua eron hetkellä."
"Ehei", sanoi Arnvid. Hän vilkaisi kuuhun hymyillen omituisen orvosti. "Hän on arka vain pikkuasioissa; siinä, missä kysytään luontoa, hän on kova kuin kulta."
"Niinkö luulet — no sinähän hänet tunnet paremmin kuin minä", sanoi
Asbjørn-pappi yhtäkaikkisesti. "Nyt on meidän kahden vuoro, Arnvid.
Tämä leikki voi käydä meille kalliiksi; nousee hälinä, kun tulee
tietoon, että olemme auttaneet Olav Auduninpoikaa karkumatkalle."