"Niin, mutta eihän ollut muuta neuvoa."
"Ei ollut". Pappi pudisti päätään. "Mahtaakohan Olav oikeastaan ymmärtää, kuinka paljon me olemme uskaltaneet hänen tähtensä?"
"Oletko sinä hullu", sanoi Arnvid, ja naurunpuuska sai hänet jälleen valtaansa. "Etkö sinä ymmärrä, ettei sellainen nulikka tiedä antaa arvoa millekään."
Asbjørn Allfeit naurahti; sitten hän haukotteli. Ja nuo kolme, pappi,
Arnvid ja Ingunn palasivat sisään ja asettuivat uudelleen nukkumaan.
INGUNN STEINFINNINTYTÄR
I
Kun Olav Auduninpoika oli paennut, sanoi piispa Torfinn, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Ingunn Steinfinnintytärtä kätkössä tämän sediltä. Mutta Arnvid Finninpoika vastasi, että Ingunn oli sairas ja ettei hän voinut lähettää tätä luotaan. Torfinn-herra harmistui kovin havaitessaan, ettei Arnvidkaan halunnut alistua lain määräyksiin suuremmassa määrin kuin minkä katsoi itselleen soveliaaksi. Nyt tahtoi piispa järjestää asian siten, että Ingunn matkustaisi tätinsä luo Bergiin, mutta Arnvid sanoi, että hänen oli mahdoton matkustaa minnekään.
Kolbein Torenpoika ja Haftor taas olivat pakahtua vihasta sen johdosta, että Olav oli päässyt pakenemaan, ja sanoivat, että piispalla oli varmasti ollut sormensa mukana pelissä — vaikka Torfinn-herra oli ollut poissa kaupungista silloin, kun surmanteko suoritettiin ja palasi kotiin vasta sen jälkeen, kun murhamies oli paennut, ja vaikka Arnvid Finninpoika ilmoitti auttaneensa Olavia matkalle Ruotsiin. Kun tuli ilmi, että Asbjørn Allfeit oli ollut Arnvidin mukana tässä hommassa ja että karkuri oli mennyt papin sisaren luo, joka oli naimisissa Ruotsissa, suuttui Torfinn-herra niin, että lähetti Asbjørnin luotaan joksikin aikaa, sitten kun tämä oli omasta puolestaan hankkinut itselleen rauhan tässä asiassa. Mutta vaikka kukaan ei vakavasti uskonutkaan piispan olleen tietoisen Olavin paosta, sälyttivät monet kuitenkin hänen syykseen sen, että eräs hänen papeistaan oli rikkonut lakia, ollut yhteishommassa lainsuojattoman miehen kanssa ja avustanut tätä pelastumaan.
Kuninkaan vouti kuulutti Olavin henkipatoksi, ja sen jälkeen ilmoittautui Tveitin Helge poikineen sovittamaan murhan Olavin puolesta, uskottujen miesten käräjillä antaman tuomion mukaan. Nämä miehet eivät kuitenkaan olleet Olavin lähimpiä sukulaisia; he olivat hänen isoisänsä veljen jälkeläisiä, ja molemmat sukuhaarat, Tveitin ja Hestvikenin, olivat vuosien kuluessa olleet hyvin vähän yhteydessä toistensa kanssa. Hestvikenin vanha isäntä oli Olavin oikea holhooja. Näytti siis siltä kuin Olavin käräjämiesten olisi vaikeata ja myöhäistä toimia hänen asiassaan, ja kun Torfinn-piispan oli kevätpuolella matkustettava Bjørgviniin erään toisen asian vuoksi, antoi hän Jon Helgenpojan Tveitistä lähteä mukaansa, jotta tämä saattaisi anoa kuninkaalta maassaololupaa Olaville.
Kolbein vaati, että Olav julistettaisiin henkipatoksi. Tämän jos minkään täytyi toki olla ilkityö, väitti hän — olihan Olav raiskannut Kolbeinin veljentyttären tämän isän talossa ja jälkeenpäin surmannut tytön serkun, kun tämä oli vaatinut Olavia sovittamaan pahan tekonsa. Käräjämiehikseen Bjørgviniin Kolbein oli valinnut ritari Gaut Torvardinpojan ja hänen poikansa Haakonin. Herra Gaut oli paroni Andres Plyttin sukulainen; Andres-herra kuului valtakunnanneuvostoon, joka hallitsi Norjaa kuninkaan alaikäisyyden aikana ja oli niiden mahtimiesten johtajia, jotka nyt aikoivat ryhtyä taisteluun pappien kanssa kirkon etuoikeuksista ja vapauksista. Kävi ilmi, että juuri näiden miesten kannatukseen Torenpojat olivat laskelmansa perustaneet, ja Haakon Gautinpojan piti saada Ingunn vaimokseen.