Hamarin piispa otti jälleen puhuakseen Olavin puolesta. Hän huomautti, ettei Olavia sopinut syyttää raiskauksesta, vaikka hän oli vallannut Ingunnin luottaen vanhaan kihlaussopimukseen; ja olivathan Ivar ja Kolbein suostuneet sovintoon tässä asiassa, koska Olav oli sattunut surmaamaan Einarin riidan johdosta, heidän istuessa juomassa muitten miesten kanssa saarnaveljien majalassa Hamarissa. Hänen mielestään oli mitä suurin vääryys, ettei Olav saisi nauttia samanlaista turvaa kuin kuka muu murhamies hyvänsä — ettei hän saisi maassaololupaa ja turvakirjettä omaisuuteensa nähden, koska hän oli halukas antamaan takuun kuninkaalle ja suorittamaan tapposakkoja Einar Kolbeininpojan sukulaisille. Melkein joka seudulla Norjassa oli miehiä, joilla oli joko murha tai muu rikos omallatunnollaan, ja he elivät rauhassa taloissaan saatuaan kuninkaallisen turvaluvan, — vieläpä mahtavimmat ilmankin sitä. Mutta silloinhan jokainen saattoi havaita, miten väärin meneteltäisiin, jos oltaisiin ankarampia Olavia kohtaan, joka oli niin nuori, että ellei se olisi tapahtunut autuaasti kuolleen Maunu-kuninkaan viimeisen lakimääräyksen nojalla, ei kukaan olisi voinut tehdä hänelle pahempaa kuin ajaa hänet maanpakoon siihen asti, kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Ja Olav oli heti Arnvid Finninpojan ja Asbjørn Allfeitin välityksellä toimittanut sanan Kolbeinille, että hän oli halukas suorittamaan murhasakon.
Olav oli palannut takaisin Norjaan helluntain tienoissa ja asettunut Elvesysseliin, lähelle Mariaskogin luostaria. Siellä hänellä oli pieni perintötila, joka oli joutunut Hestvikenin miehille Olavin isoisän, Ingolf Olavinpojan vaimon mukana. Täällä ei kukaan yrittänyt ottaa häntä kiinni, vaan kuninkaan asiamiehet antoivat hänen elää rauhassa syyspuoleen — talo oli kaukana niiltä seuduilta, missä Olavin vihamiehet liikkuivat. Mutta kun syksyllä kuulutettiin, että Olav Auduninpojan pohjoisessa oleva omaisuus, johon kuului hänen jälkeenjättämänsä irtaimisto ylämaassa ja hänen tilansa Vikenissä, siis melkein koko hänen perintötilansa, oli takavarikoitu, lähti Olav toisen kerran maasta ja purjehti nyt etelään, Tanskanmaahan.
Miklebøssä oli Hillebjørg-emäntä ottanut Ingunn Steinfinnintyttären hyvin vastaan. Hän oli pitänyt Olavista, niin vähän kuin hän oli häntä nähnytkin, eikä suinkaan pitänyt tästä vähemmän siksi, että tämä oli surmannut yhden Toren jalkavaimon jälkeläisistä. Omaa poikaansa hän kohteli tavallista suopeammin, ja kun nostettiin rikoshaaste Arnvidia vastaan sen johdosta, että hän oli auttanut Olavia, nauroi Hillebjørg sille ja taputti häntä olalle: "Eipä ollutkaan liian aikaista, poikani, että sinäkin kerran jouduit juttuun; en ole koskaan pitänyt siitä, että olet ollut niin säyseä."
Hän oli lempeämpi tuota sairasta nuorta naista kohtaan kuin mitä Arnvid oli nähnyt hänen olevan ketään muuta ihmistä kohtaan. Ingunnin vointi oli kohtalaista — häntä vaivasi huimaus siinä määrin, että kun hän nousi vuoteeltaan aamulla, hänen täytyi seisoa hiljaa pitkät ajat ja pitää kiinni jostakin, sillä tupa pyöri hänen silmissään ja kaikki oli yhtä mustaa. Jos hän kumartui ottamaan jotakin lattialta, sokaisi tuo huimaus hänet pitkäksi aikaa. Ruoka ei maistunut hänelle, ja hän laihtui ja kuihtui kalveten silmäkuoppia myöten. Hillebjørg valmisti hänelle juomia, joiden piti auttaa vaivaa vastaan — mutta Ingunn ei voinut niitäkään saada pysymään sisällään. Vanhempi nainen hymyili ja lohdutti häntä — tuo sairaus kestäisi vain aikansa, ja pian hän voisi jälleen paremmin. Ingunn ei vastannut mitään toisen laskiessa leikkiä, mutta painoi päänsä alas ja koetti salata, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Muulloin hän ei koskaan itkenyt, vaan oli hiljainen ja kärsivällinen.
Hänestä ei ollut työntekoon. Hän istui kutoen nauhaa tai ommellen pienen pieniä kukka- ja eläinkuvioita reunuskaistoihin. Toisin ajoin hän ompeli liinapaitaa, jonka oli leikannut Hamarissa ollessaan. Hienoissa käsitöissä hän oli aina ollut näppärä, ja tähän paitaan, joka oli aiottu Olaville hänen kotiin palattuaan, hän kohdisti kaiken taitonsa ja ahkeruutensa; mutta työ ei edistynyt nopeasti sittenkään. Väliin hän myös laitteli leluja Arnvidin pojille, palmikoi heille sotisopia oljista, laittoi sulkia heidän nuoliinsa ja teki mailoja ja palloja, parempia kuin oli koskaan ollut. Hän osasi valmistaa sellaisia siksi, että oli aina leikkinyt poikien kanssa; Olav oli opettanut häntä. Hän lauloi pojille ja kertoi heille satuja, ja tuo puuhailu kolmen pikkupojan parissa näytti häntä parhaiten lohduttavan — hän olisi pitänyt aina yhtä poikaa sylissään. Maunu oli viidennellä ja kaksoset Finn ja Steinar kohta nelivuotiaat. Maunu ja Finn olivat raisuja, vantteroita poikia, eivätkä he pitäneet siitä, että naiset leikkivät heidän kanssaan, mutta Steinar oli hennompi ja mieltyi Ingunniin. Niinpä siis Ingunn otti tämän pojan mukaansa kaikkialle, kanteli häntä sylissään, ja poika nukkui hänen luonaan öisin. Steinar oli isänkin lemmikki, ja Arnvid istui usein iltaisin Ingunnin luona lapsen leikkiessä tämän sylissä; ja Arnvid lauloi heille, kunnes pienokainen nukahti pää Ingunnin polvelle vaipuneena. Silloin pyysi Ingunn kuiskaten häntä vaikenemaan — istui sitten hiljaa, katseli vuoroin eteensä, vuoroin nukkuvaa lasta, suuteli hiljaa hänen tukkaansa ja unohtui taas tuijottamaan eteensä.
Mutta kesän lähestyessä huomattiin, ettei Ingunnin huonovointisuuteen ollut mitään luonnollista syytä, eikä kukaan voinut käsittää, mikä häntä vaivasi.
Arnvid tuumi, voisiko yksistään suru häntä tuolla tavoin näännyttää, — sillä hän ei parantunut, vaan näytti pikemminkin huononevan; huimauskohtaukset yltyivät ja hän menetti silloin tällöin tajuntansa, ylenantoi kaiken, mitä yritti syödä, ja valitti tuntevansa alituista kipua kupeissaan aivan kuin niihin olisi isketty seipäällä — ja jalat tuntuivat niin oudoilta aivan kuin kuihtuneilta; hän jaksoi tuskin kävellä enää.
Hän kaipasi Olavia yöt päivät, arveli Arnvid, ja sitten häntä oli varmaan alkanut painaa uudestaan vanhempien kuoleman aiheuttama suru — hän oli välillä puolittain unohtanut heidät. Nyt hän katui sitä katkerasti ja valitteli, että oli hukannut suuren onnen, joka näytti olleen hänelle määrätty. "Samana yönä kun äitini kuoli, tuli minusta Olavin vaimo!"
Amvidin katse kävi kummalliseksi, kun Ingunn sanoi tämän, mutta hän vaikeni.
Hän suri nähtävästi myös sitä, että oli erossa sisaruksistaan. Tora oli Bergissä tädin luona, ja vaikka Ingunnin ja Toran välit eivät koskaan olleet erikoisen lämpimät, kaipasi Ingunn kuitenkin sisartaan. Mutta raskaampaa oli ajatella kahta nuorta veljeä; heidän kanssaan hän oli aina ollut hyvä ystävä, mutta nyt he olivat Frettasteinissä Haftorin ja hänen nuoren vaimonsa luona — ja Hallvardia ja Jonia opetettaisiin nyt varmaan vihaamaan Olav Auduninpoikaa ja häntä.