Kaikesta tästä hän puhui Arnvidin kanssa kyynelettömin silmin — hänen mielensä oli liian raskas ja toivoton puhjetakseen itkuun. Arnvid mietiskeli, tulisiko Ingunn kuolemaan surusta.
Mutta Hillebjørg-emäntä piti Ingunnin tautia niin kummallisena, että sitä saattoi melkein luulla noidutuksi.
Eräänä iltana alkukesästä Arnvid sai houkutelluksi Ingunnin mukaansa katsomaan laihoa, joka kasvoi nopeasti kauniin sään vallitessa. Hänen oli tuettava Ingunnia kävellessä, ja Arnvid näki hänen siirtelevän jalkojaan kuin näkymättömät siteet olisivat olleet niitä kahlehtimassa. Hän oli saanut Ingunnin metsänlaitaan saakka, mutta siellä hän äkkiä vaipui maahan ja jäi makaamaan tajuttomana. Pitkän ajan kuluttua Arnvid sai hänet virvoitetuksi vihdoin tajuihinsa; näin kauan hän ei tietänyt Ingunnin koskaan olleen tiedottomana. Ingunn ei voinut seisoa pystyssä, vaan Arnvidin täytyi kantaa hänet sisään niinkuin lasta kannetaan. Ingunn oli niin laiha ja painoi niin vähän, että Arnvid joutui aivan ymmälle.
Seuraavana aamuna havaittiin, ettei Ingunn voinut liikuttaa jalkojaan — koko hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Ensi päivinä hän lepäili hiljaa valitellen — tuskat selässä olivat hyvin ankarat. Mutta vähitellen ne asettuivat, ja nyt hänen ruumiinsa oli aivan tunnoton vyötäisiltä alas saakka. Hän ei valittanut koskaan, puhui hyvin vähän, mutta näytti usein olevan aivan tiedoton ympäristöstään. Ainoa, mitä hän pyysi, oli saada pitää Steinar luonaan, ja kun tämä kapusi hänen sänkyynsä, leikki ja peuhasi hänen puolikuolleen ruumiinsa päällä, joka nyt oli kuihtunut niin, ettei siitä ollut juuri muuta kuin luuranko jäljellä, näytti hän tyytyväiseltä.
Näihin aikoihin ei kukaan tietänyt, missä Olav oleskeli. Arnvid arveli
Ingunnin pian kuolevan, eikä hän voinut lähettää Olaville tietoa
Ingunnin tilasta.
Mutta Hillebjørg-emäntä toimitteli kaikille, joiden kanssa hän joutui puheisiin, että aivan varmasti joku oli noitunut sairauden Ingunniin. Hän oli pistellyt neuloilla tämän reisiä ja sääriä ja polttanut häntä hehkuvalla raudalla, mutta Ingunn ei ollut tuntenut mitään; sen voivat todistaa arvossapidetyt miehet ja naiset ja pitäjän pappi ja hänen oma poikansa. Mutta tästä tihutyöstä ei voinut epäillä ketään muita kuin Kolbeinia ja Haftoria. Ja siinä tuo onneton lapsukainen nyt makasi, kuihtui ja kuoli hiljalleen. Hän kehoitti poikaansa pyytämään piispaa tutkimaan asiaa. Arnvid alkoi melkein uskoa äidin olevan oikeassa ja hän lupasi matkustaa herra Torfinnin luo heti, kun oli palannut tarkastusmatkaltaan. Sillä välin hän sai Ingunnin puhumaan papin kanssa ja ripittämään itsensä, ja Arnvid antoi lukea messuja hänen puolestaan. Tällä tavoin kului aika Maarian syntymäpäivään.
Sinä päivänä oli Arnvid käynyt ripillä ja nauttinut Corpus Dominin, ja messuaikana hän oli rukoillut sairaan sukulaisensa puolesta niin kauan ja voimakkaasti, että hän oli tullut aivan hikeen. Oli jo iltapäivä, kun Miklebøn kirkkoväki palasi kotiin. Arnvid puheli parastaikaa Guttormin kanssa valakasta, joka oli kotimatkalla ruvennut ontumaan, kun hän kuuli kovaa avunhuutoa siitä tuvasta, missä Ingunn makasi.
Päätäpahkaa hän kiiruhti sisään Guttormin kanssa. Siellä juoksenteli Ingunn avojaloin ja paitasillaan talloen puoleen ja toiseen — huone oli täynnä savua, ja lattiaoljet olivat tulessa niiden vaatteiden ympärillä, joita Ingunn oli tulen päälle viskannut. Sylissään hänellä oli Steinar, joka vuodevaippaan käärittynä huusi ja vaikeroi.
Toisten tullessa Ingunn vaipui penkille, suuteli ja hyväili poikaa sopertaen hänelle: "Steinar, Steinar, kultaseni, kohta sinuun ei koske enää, minä hoidan sinua niin hyvin, puluseni!" Hän huusi toisille, että Steinar oli saanut palohaavoja ja että heidän oli heti hankittava voidetta ja kääreitä.
Hän oli ollut vuoteessa ja Steinar oli ollut hänen luonaan; Steinar oli istunut lieden laidalla, missä pieni liekki oli palamassa, ja vaikka vuoteessa olija oli kieltänyt, oli hän leikkinyt siinä, pistellen kuivia oksia tuleen. Päivä oli helteinen, eikä pojalla ollut yllään muuta kuin paita — ja yhtäkkiä se oli syttynyt tuleen. Sitten ei Ingunn ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin seisoi pankon luona pitäen lasta sylissään. Paidan hän oli sammuttanut kietomalla peiton pojan ympärille, mutta sitten hän näki, että lattialla olevat katajanoksat ja oljet olivat tulessa, ja oli viskannut pielukset penkeiltä tulen peitoksi ja yrittänyt sammuttaa sitä, huutaen apua —.