Pojan vatsa oli palanut, mutta myös Ingunn oli saanut pahoja haavoja jalkoihinsa ja käsivarsiensa sisäpuolelle. Hän ei kuitenkaan välittänyt muusta kuin Steinarista, hänen haavojaan ei saatu hoitaa ennen kuin lapsesta oli huolehdittu, ja sitten hän sijoitti pojan sänkyynsä ja hoiteli ja viihdytteli häntä, jutellen hellästi tuolle lapsiparalle. Ja niin kauan kun pojalla oli kuumetta ja kipuja, hän ei välittänyt mistään muusta kuin Steinarista.
Halvaantuminen oli kuin lauennut — eikä hän itse näyttänyt huomaavan sitäkään. Hän söi ja joi ajattelematta ja ahnaasti, kun hänelle tuotiin ruokaa, ja aikaisemmat kauheat ylenannatukset ja huimauskohtaukset olivat kokonaan lakanneet. Arnvid istui Steinarin luona yöt päivät, ja niin katkeralta kuin hänestä tuntuikin nähdä poikaa tuollaisena, kiitti hän kuitenkin Jumalaa Ingunnia kohdanneesta ihmetyöstä.
Tästä lähtien Ingunn parani nopeasti, ja kun Steinar oli siinä määrin tervehtynyt, että hänet voitiin kantaa päivänpaisteeseen katsomaan yöllä satanutta lunta, saattoi Ingunnin kasvoissa ja vartalossa huomata entistä hienoa pyöreyttä, ja hänen poskensa punertuivat kylmässä ilmassa. Hän seisoi Steinar sylissään odotellen Arnvidia, joka oli metsässä keräämässä jäätyneitä ruusunmarjoja hattuunsa, — sillä Steinar vaati, että isän oli löydettävä hänelle marjoja.
Toiveet sovinnosta Arnvidin ja muitten Ingunnin sukulaisten kesken eivät olleet parantuneet sen johdosta, että Hillebjørg-emäntä oli levittänyt Kolbeinista lausumiaan arveluita — että tämä olisi muka antanut noitua kuolemantaudin veljentyttäreensä. Ja kun Haakon Gautinpojan ja Tora Steinfinnintyttären kihlajaisia juotiin Frettasteinissä vähää ennen adventtia, ei tilaisuudessa ollut ketään Miklebøsta. Häät pidettiin uudenvuodenpäivänä 1282, ja sen jälkeen kiertelivät vastanaineet vierailulla nuorikon sukulaisten luona, sillä Haakon oli veljessarjan nuorin, eikä hänellä ollut omaa taloa maan länsiosassa. Tarkoituksena oli, että hän asettuisi asumaan ylämaahan.
Mutta nyt saapui Magnhild-rouvalta Bergistä tieto, että hän halusi Ingunnin luokseen. Ivar ja Kolbein olivat luvanneet antaa tytön olla rauhassa, jos hän pysyisi siellä ja eläisi säädyllisesti. Arnvid kirosi ankarasti veli Vegardin ilmoittaessa tämän, mutta ei hän voinut kieltääkään sitä, ettei hänellä ollut laillista oikeutta pitää Ingunnia luonaan. Ja Hillebjørg alkoi kyllästyä vieraaseen: nyt kun Ingunn oli terve, hän ei enää voinut sietää tuota nuorta naista, josta vain oli vaivaa eikä mitään hyötyä. Ja Magnhild-rouvan lähettämässä tiedossa oli paljon huomioonotettavaa: hänellä oli luonaan äitinsä, Aasa Maununtytär, Hovin Toren leski; vanhus oli sairaalloinen ja saattoi vaatia poikansa tytärtä avukseen ja seuralaisekseen.
Vähää ennen pääsiäistä matkusti Arnvid sitten Ingunnin kera Bergiin.
Magnhild-rouva oli vanhin Toren aviolapsista; hän oli nyt viidenkymmenen iässä — samanikäinen kuin velipuolensa Kolbein Torenpoika. Hän oli ritari Viking Erlinginpojan leski. Lapsia hänellä ei ollut koskaan ollut; hyvää tehdäkseen hän sen vuoksi otti luokseen nuoria neitoja, sukulaisten ja ystävien tyttäriä, joita hän piti talossa muutamia vuosia opettaen heille säädykkäitä tapoja ja kaikenlaisia korkea-arvoisille naisille sopivia taitoja, — sillä Magnhild-rouva oli miehensä eläessä liikkunut paljon kuninkaankartanossa. Hän oli tarjoutunut ottamaan luokseen myös veljensä tyttäret Frettasteinistä, mutta Seinfinn — tai Ingebjørg — ei ollut halunnut lähettää pikkutyttöjä hänen luokseen, ja Magnhild-rouva oli tästä kovin pahastunut. Kun sitten kuultiin Ingunnin hullaantuneen kasvattiveljeensä, sanoi Magnhild, että nyt oli käynyt niinkuin hän oli pelännyt; nuo lapset oli kasvatettu huonosti, ja heidän äitinsä oli tottelematon isälleen ja uskoton sulhaselleen; oli siis selvää, että Steinfinnin tyttäret tuottaisivat suvulle häpeää.
Ingunn oli väsynyt ja alakuloinen istuessaan reessä ja ajaessaan loppumatkaa metsän läpi. He olivat olleet matkalla useita päiviä, sillä oli tullut lumisade ja leuto sää heti heidän lähdettyään Miklebøsta. Iltapäivällä oli nyt alkanut pakastaa, ja Arnvid asteli reen vieressä, sillä tie oli huono, — välistä mentiin iljanteisten kallioiden yli, välistä läpi pakkautuneiden lumikinosten, sillä kukaan ei ollut viime lumisateen jälkeen ajanut tästä.
Kun he tulivat ulos metsästä, oli aurinko painumassa vastaisen harjun taa; se näytti tulenkarvaiselta usvan keskellä, ja lahden tumma jää välkkyi himmeän kuparinhohtoisena. Pakkanen oli verhonnut metsät ja suot huurteeseen, ja kaikki näytti harmaalta ja ikävältä illan valossa. Alempana kulkivat Arnvidin miehet: hanki murtui vähän väliä heidän ja tavarakuorman alla. Talo oli alhaalla rannalla, hiukan syrjässä — metsä sulki sen sisäänsä, niin ettei Bergistä voinut nähdä toisia laakson kartanoita.
Ingunn ei ollut nähnyt tätiään sitten kun Hamarissa, lähes puolitoista vuotta sitten, ja silloin oli Bergin rouva ollut ankara hänelle. Hän ei odottanut nytkään mitään hyvää Magnhild-rouvan taholta.