Arnvid heittäytyi reen laidalle.
"Älä ole niin surullinen, Ingunn", pyysi hän. "On raskasta erota sinusta, kun olet niin lohduton."
Ingunn sanoi:
"Lohduton en ole; tiedäthän, etten ole valittanut. Mutta ystävien pariin en nyt joudu. Rukoile Jumalaa puolestani, että pysyisin lujana, sillä minä odotan saavani osakseni koettelemuksia niin kauan kuin viivyn Bergissä."
Mutta kun he saapuivat pihaan, tuli Magnhild-rouva itse ulos ottamaan vastaan Ingunnia. Hän vei veljentyttärensä omaan rouvatupaansa ja pyysi palvelijattaria tuomaan sinne lämmintä juomaa ja kuivia jalkineita. Itse hän auttoi nuorta sukulaistaan riisumaan karvaisia saappaita ja nahkamekkoa. Mutta sitten hän sanoi koskettaen Ingunnin huntua:
"Tuon saat riisua pois."
Ingunn punastui:
"Olen käyttänyt huntua Hamarin ajasta asti. Piispa käski minun peittää tukkani; hän sanoi, ettei kukaan siveä nainen kulje avopäin neitsyysaikaansa kauemmin."
"Hänkö!" veti Magnhild-rouva pitkään. "Hän keksii kaikenlaista —. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, eikä sinusta enää näillä seuduilla puhuta. Enkä minä halua, että sinä itse elvytät huhuja omasta häpeästäsi kulkemalla täällä narrina ja käyttämällä vaimon päähinettä. Pane pois huntu ja kierrä vyösi toisin päin. Kaikeksi onneksi sinun ei ole tarvinnut kiinnittää sitä sivulta."
Ingunnilla oli vyötäisillä pienillä hopeanastoilla koristettu nahkavyö, jonka alasriippuva pää oli kauniisti silattu. Magnhild-rouva käänsi sen niin, että solki joutui etupuolelle. Ja jälleen hän käski Ingunnia riisumaan päähineensä.