"Kaikki tuntevat minun asiani", sanoi Ingunn kiivaasti, "ja silloinhan he vasta oikein ajattelisivat pahaa minusta ja pitäisivät minua julkeana, jos nyt kulkisin avopäin, vaikka minulla ei ole siihen oikeutta — niinkuin portot tekevät."
Magnhild-rouva sanoi:
"Täällä on myös isoäitisi, Ingunn, ja hän on vanha. Hän muistaa hyvin kaikki nuoruudenaikaiset asiansa, mutta uudet asiat hän unohtaa heti kuultuaan. Meidän täytyisi selittää hänelle joka päivä uudestaan, minkä vuoksi sinä kuljet vaimon puvussa."
"Onhan hänelle helppo sanoa, että mieheni on matkoilla."
"Ja sitten saa Kolbein kuulla, että pidät kiinni vanhoista vaatimuksista, eikä hänen vihansa Olavia kohtaan lauhdu koskaan. Ole nyt järkevä, Ingunn, ja lopeta nuo hassutukset."
Ingunn irrotti hunnun päästään ja ryhtyi panemaan sitä kokoon. Se oli kaunein mitä hänellä oli — neljä kyynärää pitkä ja silkillä ommeltu. Hillebjørg oli antanut sen hänelle viime vuonna ja sanonut, että hän voisi käyttää sitä kirkkohuntunaan sekä silloin, kun menisi ensi kertaa messuun Olavin kanssa tämän palattua kotiin.
Hän irrotti hiuksistaan neulat ja antoi raskaan, tummankellervän tukkansa valahtaa alas.
"Miten kaunis tukka sinulla onkaan", sanoi Magnhild-rouva. "Useimmat naiset olisivat iloisia saadessaan komeilla sillä vielä jonkin aikaa, Ingunn, — kun ei heillä kuitenkaan olisi mitään iloa miehestään, eikä huntukaan tuottaisi heille emännän valtaa tai arvoa. Anna tukkasi olla hajallaan tänä iltana."
"Ei, ei täti", pyysi Ingunn melkein itku kurkussa. "Sitä ette saa koskaan vaatia minulta —!" Hän jakoi hiukset ja palmikoi niistä kaksi tiukkaa palmikkoa.
Arnvid istui yhä vielä pöydässä, kun Magnhild-rouva ja Ingunn astuivat tupaan. Hän nosti katseensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.