"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle, että minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle."
"Niin", sanoi Gudmund. "Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme sopineet yhteen?"
"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun kanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —."
"Etpä, et", sanoi Gudmund huoaten. "Pidän siis huolen siitä, ettei sinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut. Mutta saanpahan toisen."
He makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli Gudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin kai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen jälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan lämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä yönä hän oli nukkuva hyvin —.
Pitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin ripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen rippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana päästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan Miklebøhon.
Hänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei ollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut synnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille tylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä luvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän tunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa niitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet säikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän oli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.
Veli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään suostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei ollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut hänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin piispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko eliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet sellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se oli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi pakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti häntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut tekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi hänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan, kiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli kai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet onnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan niitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi, jos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi kohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa, armeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin kauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa, mikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään Ingunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä hurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata synnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto oli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi varman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata takaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä rukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen puolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman mahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan tästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos hän haluaisi sinne.
Mutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin sisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli Vegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi ottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi, että hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli Vegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan kuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.
Kun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja Tora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he asettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista heidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin yksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä asua luostarissa.