Ja sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi jonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa parissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä heräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt eloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut sittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja rikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja mahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä ottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä mitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan uskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.
II
Bergissä kului päivä toisensa kaltaisena. Aika kiiti niin lentämällä, ettei Ingunn voinut käsittää, mihin se hävisi. Mutta kun hän näki, miten paljon oli ennättänyt tapahtua toisten elämässä, miten heille kasvoi ja orasti, tunsi hän tuskan piston — onko siitä jo niin kauan!
Tora saapui Frettasteinistä mukanaan molemmat lapsensa. Steinfinn kolusi kaikki nurkat — hän oli iso ikäisekseen, kaksi ja puoli vuotias. Hänen pikku siskonsa osasi lykkiä itsensä istuma-asennossa penkin tai jonkun muun esineen luo, ottaa siitä kiinni ja nousta seisomaan. Tora tahtoi kaikin mokomin saada Ingunnin mukaansa Frettasteiniin. Ingunn osasi käsitellä lapsia — ja kun Tora nyt odotti kolmatta Olavinmessun ajaksi, hän katsoi hyvin sopivaksi, että sisar muuttaisi hänen luokseen auttamaan häntä kaikkien näiden lasten kasvattamisessa. Mutta Ingunn sanoi, ettei isoäiti voinut tulla toimeen ilman häntä. Sydämessään hän ajatteli, ettei hän halunnut nähdä Frettasteiniä koskaan — paitsi jos hän voisi mennä sinne yhdessä Olavin kanssa.
Ingunn ei tiennyt, missä Olav nyt oli. Viimeksi hän oli saanut kuulla hänestä viime kesänä, kun Arnvid oli käymässä Bergissä. Asbjørn Allfeit pappi, oli palannut takaisin Norjaan samana keväänä — hän oli seurannut piispa Torfinniä maanpakolaisuuteen, oli ollut hänen kanssaan Roomassa ja ollut hänen luonaan, kun hän kuoli Flanderissa. Kotimatkalla Asbjørn oli etsinyt Olavin käsiinsä Tanskassa; tämä oli silloin enonsa luona ja viihtyi hyvin. Asbjørn oli joutunut sen jälkeen papiksi jonnekin Trøndelageniin. Matkallaan Øterdalin kautta hän oli pistäytynyt Arnvidin luona Miklebøssa ja tuonut hänelle terveisiä heidän ystävältään.
Arnvid oli tuonut mukanaan Steinarin ilahduttaakseen Ingunnia. Mutta poika oli nyt kasvanut isoksi, eikä Ingunn enää voinut leikkiä hänen kanssaan kuten ennen. Isä sanoi Steinarille, että Ingunn oli kerran pelastanut hänet tulenvaarasta. Mutta se ei näyttänyt tekevän suurtakaan vaikutusta poikaan.
Ingunn sai hänet lähtemään kanssaan lahdelle kalaan. Hän meloi sillan korvassa — hän ei jaksanut soutaa tuota raskasta venettä minnekään, eikä Steinar ollut koskaan ennen ollut vesillä. Mutta heillä oli hauskaa silläkin tavoin, vaikka kaloista ei juuri ollut puhetta.
Gudmund Joninpoika oli ollut naimisissa pitkän aikaa; ja hänellä oli avioliitostaan jo poikakin. Hän tuli joskus Bergiin lainaamaan venettä ollessaan menossa isoisänsä luo lahden toiselle puolen.
Mutta Ingunn kulki vain päivästä päivään noiden kahden vanhan naisen parissa, ja nyt hän oli jo kahdenkymmenen ikäinen. Kuihtua, oli Ivar-setä sanonut silloin —. Hän tunsi hämärästi, että niin kaunis kuin nyt hän ei ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut. Sisälläolo isoäidin kanssa oli kalventanut hänen poskiaan, mutta hänen ihonsa oli kuulea kuin kukkanen. Eikä hän ollut enää niin hinteläkään; hän oli käynyt ryhdikkäämmäksi — eikä hän kulkenut enää niin allapäin ja kumarassa. Hänen käyntinsä oli muuttunut kauniiksi, ja hänen kookkaan, solakan vartalonsa liikkeissä oli erikoista pehmeyttä ja hiljaista suloa. Kun hän joskus sattui joutumaan ihmisten pariin, tunsi hän, että monet miehet katsoivat häneen pitkään; hän havaitsi sen, vaikkei hän koskaan vastannut heidän katseisiinsa, vaan kulki aina säveästi alasluoduin silmin, lempeä kaiho kasvoillaan.
Eräänä iltana, kun Magnhildin luona Bergissä oli muutamia vieraita asiamiehiä, tunkeutui muuan miehistä hänen luokseen hänen jo mentyään vuoteeseen. Mies oli humalassa. Ingunn ajoi hänet ulos; Aasa vanhus ei ollut huomannut kenenkään tulleen sisälle. Mies selvisi melkein kokonaan humalastaan luikkiessaan ulos kuin piesty koira — Ingunnin päästäessä kuuluviin hillityn, jääkylmän vihansa.