Mutta saatuaan miehen oven ulkopuolelle hän aivan lyyhistyi kokoon — jälkeenpäin hän värisi hampaat kauhusta kallisten. Mikä häntä eniten pelästytti, oli — että hän oli itse tullut niin kummalliseksi — vaikka mies ei ollut voinut havaita mitään; siitä hän oli varma. Puolustautuessaan rauhanhäiritsijää vastaan kylmästi ja päättävästi, niin peräti suuttuneena ja kiukuissaan, ettei hän edes ollut pelännyt, hän oli kuitenkin syvällä sisimmässään tuntenut ikään kuin houkutusta luopua vastustuksesta, antautua —. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt — ja äkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi puolustautunut vuosikausia. Hän oli väsynyt odottamiseen —. Olavin olisi pitänyt olla täällä, juuri nyt hänen olisi pitänyt olla täällä! Hän ei saanut unta silmiinsä sinä yönä; järkyttyneenä ja kurjana hän lepäsi itkien ja vaikeroiden taljan alle kyyristyneenä; hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi enää kestää nykyistä olotilaansa. — Mutta seuraavana päivänä, kun tuo mies tuli pyytämään anteeksi, hän suhtautui tämän sopertelevaan puheeseen harvasanaisella, lempeällä arvokkuudella, katsoen häntä suoraan silmiin; hänen suurien, tummien silmiensä katse oli niin täynnä surumielistä halveksumista, että miehen täytyi häpeissään poistua hänen luotaan.
Olav — Ingunn ei tiennyt hänestä enää mitään. Ja yhä useammin ja useammin täytyi hänen vuoteellaan itkeä myöhäiseen yöhön, levottomuuden ja kaipauksen ja kummallisen tuskan kiusaamana; kuinka kauan tätä kestäisi —! Hän painoi molemmin käsin Olavin taikapuukkoa rintaansa vasten. Terä pysyi yhä kirkkaana sittenkin. Ja se oli ainoa, johon hän saattoi luottaa —.
Oli sitten eräs sunnuntai kesän lopulla. Bergistä oli vain Ingunn ollut messussa parin palvelijan kanssa. Hän oli ratsain; Grim vanhus kulki sivulla valakkaa ohjaten. He tulivat pihaan, ja vanhus aikoi juuri auttaa häntä alas hevosen selästä — kun Ingunn näki nuoren, vaaleatukkaisen miehen kumartuvan ulos Magnhildin tuvan ovesta. Tuntui kuin tuo hetki olisi ollut kummallisen pitkä ja paljonpuhuva, ennen kuin hän tunsi miehen — se oli Olav.
Olav astui häntä kohti, ja Ingunnista näytti aluksi kaikki muuttuvan niin harmaaksi ja loistottomaksi — aivan kuin silloin, kun on maannut kasvot maata vasten helteisenä kesäpäivänä ja avaa äkkiä silmänsä ja katsoo ympärilleen: — päivänpaiste ja koko maailma on ikään kuin himmentynyt ja kaikki värit muuttuneet paljon haalistuneemmiksi —.
Hän oli aina muistanut Olavin paljon isommaksi, paljon kookkaammaksi ja kauniimmaksi — hän vaaleutensa oli aivan kuin loistanut.
Olav saapui hänen luokseen, nosti hänet satulasta ja laski hänet maahan. Sitten he kättelivät ja läksivät rinnatusten astelemaan taloa kohti; kumpikaan heistä ei virkkanut mitään.
Ivar Torenpoika astui ovesta ulos; hän tervehti Ingunnia nauraen:
"Oletko nyt tyytyväinen, Ingunn — vieraaseen, jonka tällä kertaa toimme taloon?"
Ingunn hämmästyi — hän punastui kaulaa myöten ja hymy purkautui esiin hänen silmistään ja suupielistään.
"Oletteko tulleet yhdessä?" Hän siirsi katseensa sedästä Olaviin. Silloin tämäkin hymyili — Ingunn tunsi niin hyvin tuon hiljaisen hohteen; Olavin kalpea, kaunis suu karehti pehmeästi, vaikka huulet eivät avautuneetkaan; hän siristi hiukan silmiään ja noiden pitkien, silkinhienojen ripsien alla säihkyi sininen, iloinen katse —.