"Tulithan sinä lopultakin kotiin?" sanoi Ingunn hymyillen.
"Niin, ajattelin käydä kerran kotipuoltakin katsomassa", sanoi Olav siihen.
Ingunn istahti kynnykselle katsellen Olavia, joka jäi pihalle keskustelemaan Ivarin kanssa. Kummallisen nopeasti kaikki rauhoittui hänen sisällään. Onni, se oli kuin vaipumista lepoon, — täydelliseen lepoon.
Ivar tahtoi näyttää Olaville jotakin — miehet poistuivat edemmäksi. Ingunn istui tarkkaillen Olavia hänen astellessaan: ei yksikään mies, minkä hän oli nähnyt, astunut niin kauniisti, liikkunut niin miellyttävän levollisesti. Olav ei ollut kovin kookas, sen hän muisti nyt hyvinkin; itse hän oli hiukkasta pitempi — mutta Olav oli niin kaunismuotoinen, juuri tarpeeksi harteikas ja kapea vyötäisiltään; hänen vartalonsa oli kiinteä ja vankkalihaksinen, vaikka hän olikin niin solakka, suora ja notkea jäseninen.
Hänen kasvonsa olivat hiukan laihtuneet, hänen ihonsa käynyt hieman kuivemmaksi ja kovemmaksi. Ja tukka oli hiukan tummunut — se ei ollut enää niin hohtavan vaalea, vaan oli tullut enemmän tuhkanväriseksi. Mutta kuta kauemmin Ingunn häntä katseli, sitä paremmin hän tunsi hänet jälleen. Heidän erotessaan oli hänen kauneudestaan ollut vain ikään kuin lapsellisen viehkeyden hohdetta. Nyt hän oli aikamies — mutta merkillisen kaunis nuori mies sittenkin.
Syvässä onnessaan aikaillen istui Ingunn illallispöydässä ja havaitsi ihmeekseen, että sekä Ivar että Magnhild olivat hyvin ystävällisiä Olavia kohtaan. Olav oli tullut maahan viikko sitten — Osloon.
"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt käydä ensiksi katsomassa taloasi", sanoi Ivar. "Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut — nyt, kun sinä olet jaarlin miehiä."
"Ei suinkaan, olisinhan kyllä uskaltanut tehdä niin. Mutta minä olin saanut päähäni, etten tahdo mennä Hestvikeniin ennen kuin olen saanut hallintovallan tilaani. Ennättääpähän sinne sittekin, ajattelin", hymyili hän, "kun saan kaikki selväksi etelässä voidakseni viedä Ingunnin mukanani kotiin."
Ingunn sai heidän keskustelustaan sen käsityksen, ettei Olav ollut vielä saanut maassaololupaa. Mutta Ivar ei, enemmän kuin Olav itsekään, näyttänyt panevan sille suurta painoa. Jaarli Alf Erlinginpoika Tornbergistä oli nyt maan mahtavin mies, ja Olav oli tavannut hänet Tanskassa ja liittynyt hänen saattoonsa. Jaarli oli luvannut hankkia hänelle turvakirjeen, ja juuri jaarlin luvalla hän oli tullut nyt maahan etsimään miestä, joka hänen puolestaan voisi neuvotella sovinnosta Einarin sukulaisten kanssa. Sitten hän oli ajatellut olevan parasta esiintyä rohkeasti — ja oli ratsastanut suoraan Ivar Torenpojan luo Galtestadiin. Ja he olivat pian päässeet sovintoon.
"Niin, tiedäthän, että olen tuntenut sinut noin pienestä saakka", sanoi Ivar. "Ja minä olen aina pitänyt sinusta. Suutuin kyllä silloin, kun saimme tietää, että sinä olit omin luvin anastanut morsiamesi, mutta sehän oli luonnollista —."