"Tietysti se oli luonnollista." Olav nauroi, ja Ivar myös.
Ingunn kysyi pelokkaasti:
"Etkö sitten ole tullut kotiin jäädäksesi tänne, Olav?"
"Norjaan jään — kenties. Mutta täällä pohjoisessa en voi viipyä monta päivää. Pärttylinmessupäivänä on minun oltava jaarlin luona Valdinsholmissa."
Ingunn ei tiennyt, missä Valdinsholm mahtoi olla, mutta kuulosti siltä kuin se olisi ollut hyvin kaukana.
Olavista saattoi helposti huomata, että hän oli oppinut käyttäytymään ihmisten parissa. Hiljaisesta ja harvasanaisesta kotikasvatista oli tullut seurustelutaitoinen nuori hovimies, joka osasi sovittaa hyvin sanansa. Olav tarinoi vilkkaasti ja edukseen, mutta hän kuunteli myös mielellään vanhempia ihmisiä, ja suurin osa hänen puheestaan oli vastailemista Ivarin ja Magnhildin kysymyksiin. Harvoin hän kääntyi juttelemaan Ingunnille, eikä hän koettanut kertaakaan päästä puheisiin yksistään hänen kanssaan.
Hän kertoi, että Tanskassa oli nyt hyvin rauhatonta — valtaherrat olivat kaikin puolin tyytymättömiä kuninkaaseensa, vaikka näillä oli paljon suuremmat vapaudet ja oikeudet siinä maassa kuin täällä; — mutta ehkäpä he juuri siitä syystä olivat saaneet halun ahmia vielä enemmän. Hänen oma enonsa, Barnim Erikinpoika, menetteli Olavin mielestä kaikessa niinkuin halusi, ja laeista, joiden piti olla voimassa siinäkin maassa, hän ei ollut havainnut ritarin välittävän koskaan.
"Etkö ole saanut haltuusi mitään perintöjä äitisi sukulaisilta?" kysyi
Ivar. "Etkö voisi niitä nyt vaatia?"
"Eno vastaa kieltävästi", sanoi Olav hymyillen hiukan pilkallisesti. "Ja voihan hän olla oikeassa. — Kun tulin Høvdinggaardiin, selitti hän minulle ensiksikin, että isoäitini oli toimittanut pesänjaon lastensa kanssa Erik-herran kuoleman jälkeen, ennen kuin hän meni naimisiin Bjørn Andersinpojan kanssa. Toiseksi minun äitini oli menettänyt kaiken perintöoikeutensa Tanskassa olevien sukulaistensa omaisuuteen poistuessaan maasta ja mennessään naimisiin Norjassa, kysymättä heidän mieltään —. Ja kolmanneksi oli kuningas julistanut äitini täysveljen, Stig Bjørninpojan henkipatoksi; hän on kuollut ja hänen poikansa kulkevat vierailla mailla, ja Hvidbjergin on kuningas ottanut huostaansa. Nyt on Valdemar herttua ottanut Stigin poikien asian esille, ja hän voi hankkia heille tilan takaisin, ja Barnim-eno arveli, että minun olisi pidettävä itseni esillä: ehkäpä minullekin saattaisi tipahtaa jotakin." Hän hymyili. "Se tapahtui sitten, kun eno ja minä olimme oppineet paremmin tuntemaan toisiamme — olimme heti hyviä ystäviä, ja hän on kohdellut minua hyvin ja ollut minua kohtaan erittäin antelias. Hän vain tahtoo, etten minä vaatisi mitään oikeuksia —."
Olav puhui hymyillen. Mutta Ingunn huomasi, että hänen kasvoihinsa ja eleisiinsä oli tullut jokin vieras piirre. Jotakin yksinäistä, joka niissä oli ollut aina, mutta joka nyt ilmeni selvemmin, ja jotakin kovaa, mikä oli uutta. Ingunn aavisti, ettei Olav ollut kokenut pelkkää onnea ja iloa joutuessaan köyhänä ja maasta ajettuna hakemaan suojaa mahtavilta tanskalaisilta sukulaisiltaan.