"Voin kyllä sanoa, että Barnim Erikinpoika on ollut hyvä minua kohtaan — mutta olin sittenkin toinen mies sinä päivänä, jolloin tapasin Alf-herran —; ja kun pidin miekankahvasta sekä vannoin hänelle valani, tuntui minusta melkein kuin olisin palannut kotiin."
"Sinä pidät hänestä!" sanoi Ivar.
"Pidänkö —!" Olavin kasvot kirkastuivat. "Jos olisit tavannut jaarlin, et sanoisi tuolla tavoin. Me seuraisimme häntä, vaikka meidän pitäisi purjehtia kautta helvetin höyryävän tulirapakon — joka mies, johon hän katsoo hymyillen. — Hänen ruskeat silmänsä loistavat kuin timantit. Pieni hän on — olen häntä varmasti päätä pitempi — leveäselkäinen, karvainen ja ruskeatukkainen; niin, sanotaanhan, että Tornbergin suku on peräisin kuninkaantyttärestä ja karhusta. Ja Alf-herralla on kymmenen miehen voima ja kahdentoista äly. Ei ole monta miestä joka ei olisi iloinen ja kiitollinen saadessaan totella häntä — eikä monta naistakaan", — sanoi Olav hymyillen.
"Onko totta, mitä kerrotaan kuningattarestamme, — että hän haluaa mennä naimisiin Alf-herran kanssa!" kysyi Ivar uteliaana.
"Kuinkapa minä sen tietäisin?" nauroi Olav. "Mutta jos on totta, mitä kerrotaan, on hän hyvin viisas nainen. Mutta silloin hänen valtansa loppuisi Norjan valtaistuimella, jos hän joutuisi tuon karhun käpäliin —."
Ivar arveli, että Alf-jaarli liikkui juuri Ingebjørg-kuningattaren asioissa Tanskan vesillä, taisteli siellä rannikoilla kaapaten saksalaisia kauppalaivoja, jotka pyrkivät pohjoiseen salmien kautta.
Olav sanoi, että se oli kyllä totta — jaarli tahtoi hankkia Ingebjørg-kuningattarelle hänen isiensä perinnön Tanskasta, samalla kun hän kuritti saksalaisia kauppiaita heidän viimevuotisista tunkeutumisistaan Bjørgviniin ja Tunsbergiin. Mutta hän teki sen siksi, että hän itse sitä tahtoi, eikä sen vuoksi, että kuningatar oli häneltä sitä pyytänyt. Oli varmaankin olemassa sellainen sopimus jaarlin ja tanskalaisten valtaherrojen välillä, että hän avustaisi heitä heidän taistelussaan Tanskan kuningasta vastaan, ja vastapalvelukseksi Jakob-kreivi ja muut herrat pakottaisivat kuninkaan luopumaan Ingebjørgin Tanskassa olevista tiluksista.
He olivat istuneet juomassa illallisen jälkeen, ja Ivar alkoi jo puhua levolle lähdöstä; silloin Olav nousi seisomaan ja veti sormestaan suuren kultasormuksen, jossa oli vihreä kivi. Hän näytti sitä Ivarille ja Magnhild-rouvalle:
"Mahdattekohan tuntea tätä? Tällä sormuksella isäni antoi minun kihlata Ingunnin. Eiköhän teidän mielestänne Ingunnin sopisi saada se nyt ja käyttää sitä?"
Ingunnin täti ja setä vastasivat siihen myöntävästi, ja Olav pani sormuksen Ingunnin sormeen. Sen jälkeen hän otti satulalaukusta esille kullatut vitjat, joissa oli risti ja hopeakoristeita vyötä varten, ja antoi Ingunnille nekin. Sitten hän otti esiin arvokkaita lahjoja Ivarille ja Magnhildille sekä kolme kultasormusta, jotka hän pyysi Ivarin toimittamaan Toralle, Hallvardille ja Jonille. Sekä Magnhild että Ivar olivat tästä hyvin mielissään, ylistivät lahjoja ja olivat hyvin suopeita Olavia kohtaan. Magnhild-rouva antoi tuoda viiniä, ja he joivat kaikki yhteisesti joulusarvesta.