Kun Magnhild-rouva sanoi, että nyt saattoi Ingunn mennä isoäidin luo nukkumaan, nousi Olav paikaltaan — hän tahtoi mennä Grimin ja Dallan luo puhumaan hiukan heidänkin kanssaan. Magnhild ei esittänyt vastaväitteitä.
Taivas oli pilvessä, mutta pilvien välitse hohti illan valo kylmänä ja messinginkaltaisena. Yöt alkoivat jo käydä koleiksi ja syksyisiksi.
Olav ja Ingunn astelivat ulkorakennusten ohi. He saapuivat pellon aidan luo; Olav nojasi kyynärpäänsä veräjään, jäi siihen seisomaan ja katselemaan eteensä. Vilja oli tuleentunut, se hohti vaaleana synkän taivaan alla; alhaalla lepäsi lahti tyynenä, kuvastellen alkavaa hämärää — toisella puolen sulautui sinimusta metsäinen selänne rannan tummuuteen.
"Täällä on samanlaista kuin ennen", sanoi Olav hiljaa. "Kuten tavallisesti syksyllä. Tanskassa tuulee melkein aina."
Hän kääntyi puolittain tyttöä kohti, laski kätensä hänen olalleen ja veti hänet lähemmäs itseään. Päästäen syvän onnenhuokauksen Ingunn nojautui raskaasti häneen. Hän tunsi vihdoinkin vähitellen päässeensä kotiin; nyt hän oli Olavin syleilyssä.
Olav tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin, työnsi ylös hänen tukkansa ja suuteli häntä ohimoille.
"Ennen sinulla oli kiharoita täällä hiusrajassa", — kuiskasi hän.
"Minä kampaan nykyään tukkani niin kireälle", sanoi Ingunn hiljaa. "Olen kammannut kiharat pois. — Kun he ottivat minulta hunnun, olen palmikoinut niin sileästi kuin suinkin voin —."
"Niin, nyt minä muistan — sinähän käytit huntua Hamarin talvena!"
"Oletko pahoillasi siitä, että annoin heidän pakottaa itseni ottamaan sen pois?"