"Ei, ei, Olav! En ollut ajatellut, että kun kerran saapuisit kotiin, lähtisit taas heti luotani. Jää tänne, Olav — vain kolmeksi — vaikkapa yhdeksikin päiväksi!"
"En voi." Olav huokasi. "Etkö voi käsittää, Ingunn, että olen vielä henkipatto; minun oli vaarallista tullakaan, mutta olin sitä mieltä, että minun täytyi saada nähdä sinut ja puhua sukulaistesi kanssa. En omista tällä hetkellä Norjassa mitään, mitä oikeudenmukaisesti voisin nimittää omakseni. Jaarli, herrani, on minulle luvannut —. Ja vaikkapa asiat eivät olisikaan niin — kun hän on käskenyt minun saapua luokseen määräajaksi, en voi jäädä pois. Minun täytyy lähteä joutuakseni hänen luokseen ajoissa —."
"Etkö voi ottaa minua mukaasi?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.
"Täytyyhän sinun käsittää, etten voi. Minne minä sinut veisin?
Valdinsholmiinko, jaarlin miesten pariin —!" Olav nauroi.
"Minulla on ollut niin raskaat päivät täällä Bergissä", kuiskasi Ingunn.
"Sitä en voi käsittää. Ovathan Magnhild-rouva ja Aasa-rouva hyviä ihmisiä —. Siellä etelässä ollessani minä usein pelkäsin, mahtaisiko Kolbein saada läpi tahtonsa, että sinä tulisit hänen luokseen. Pelkäsin puolestasi, rakkaani. — Täällähän sinulla on ollut aika hyvä olla."
"En jaksa olla täällä enää —. Etkö voi viedä minua mukanasi — hankkia minulle olinpaikkaa jostakin muualta?"
"En voi hankkia sinulle olinpaikkaa niin kauan kuin en ole saanut takaisin oikeutta tilaani", sanoi Olav kärsimättömästi. "Ja entä mitä luulisit Ivarin ja Magnhildin pitävän siitä, että veisin sinut pois — Ivar on juuri se, joka tulee puhumaan puolestani Kolbeinille. Älä ole niin ymmärtämätön, Ingunn. Eikä Aasa-vanhus voi tulla toimeen ilman sinua."
Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ingunn meni ikkunan luo.
"Olen aina ajatellut, seisoessani ja katsellessani ulos, että täällä on samanlaista kuin Hestvikenissä."