Olav astui hänen luokseen ja laski kätensä hellästi hänen kaulalleen.
"Oi ei", sanoi hän hajamielisenä, "vuono on paljon leveämpi Hestvikenissä. Siellä on suolainen meri. Ja talo on muistaakseni ylempänä."
Hän väistyi takaisin, otti paidan ja taittoi sen kokoon.
"Sinulla on ollut tässä paljon työtä, Ingunn — olet ommellut siihen niin paljon kirjailua."
"Ooh. Minulla on ollut neljä vuotta sitä näpläilläkseni", sanoi Ingunn tylysti.
"Tule, lähdetään ulos", sanoi Olav äkkiä. "Tule, niin menemme ulos juttelemaan!"
He kulkivat rinnettä alas, kunnes saapuivat eräälle kummulle lahden rannalla. Kuivalla, kivisellä mäellä kasvoi katajia ja pikku pensaita ja välillä oli auringon paahtaman, lyhyen ruohon peittämiä aukeamia.
"Tule, istutaan tähän!" — Itse heittäytyi Olav vatsalleen Ingunnin eteen. Siihen hän jäi loikomaan ja tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena.
Ingunnista tuntui kuin he tavallaan olisivat tulleet toisiaan lähemmäksi juuri siksi, että Olav vaipui ajatuksiinsa ja jäi äänettömäksi, saatuaan Ingunnin ulos kanssaan kahden; Ingunn oli niin tottunut tähän heidän lapsuudestaan saakka. Hän istui siinä katsellen hellästi pieniä kesakkoja, joita Olavilla oli nenän juuressa — ne olivat hänen mielestään niin tuttuja.
Suuria pilviä kulki taivaalla heittäen varjoja maahan, niin että vastarannan metsä muuttui tummansiniseksi — vihreä niitty ja vaalea pelto loistivat vain voimakkaasti välistä. Vuono oli harmaa, tyynien, tummien viirujen halkoma, jotka edempänä kuvastelivat syksyistä maisemaa palasittain. Välistä pilkahti aurinko esiin, ja terävä, kultainen valo paahtoi — mutta heti kun pilvi kulki sen ohi, ei tuntunut lainkaan lämpimältä — ja maa oli kostea —.