"En minä viitsi", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan kuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta sanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.
Ingunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että Olav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi. Meni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen välinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka pistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli palanen hiekkapohjaa.
Olav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen askeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä rantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin kivenheitto niemen toiselle puolelle.
Iso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui pitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.
Sitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —. Ei hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei voinut mennä takaisin —.
Vedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli vedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua pinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti kulkevan eteenpäin vedessä.
Ja kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä. Hänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri sitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka oli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa vedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta tästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.
Nyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko tuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän olisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään ja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin toiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.
Hänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi Ingunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut, että se tapahtuisi sitten, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin häntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta hänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän heillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja omavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut milloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät yhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.
Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli muuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään. He olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille, että he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja näiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä huolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä oli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.