Hän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä ruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui kireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot kiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa, että he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä nimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka ajelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi heidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja mitä kadottaa hänet —.
Mutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska heidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava yhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän tunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan kokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat elämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei tietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista mumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten eräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon heidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa kohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä, kuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu karhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin, näiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.
Poika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan puolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta vastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta hämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän kimmahti pystyyn kuin unesta heräten.
"Sinä olit tyhmä, kun et viitsinyt lähteä uimaan", tyttö sanoi.
"Mennään nyt!" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään nientä kohden ja sanoi: "Olemme kuhnailleet jo liian kauan."
Soudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada liikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina, veneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja jännitystään.
Aurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli katsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja kun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene oli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton soutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella. Hänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia — toisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla jonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen — kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan vieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä.
Päivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet pitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui niskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku veneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa vastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä eikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten, ettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.
Ingunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen pukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin, jotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin viitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän selitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon suojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä flanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti komealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav tunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja vilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen — mikäs hänen oli olla!
Sitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa pakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri hammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä souturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja mieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä saisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään laidan yli kumartuneena, tuntematta, että minä raadan. Hiki valui hänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi yhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa omalla asiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään punaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean aironvedon.