"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa", sanoi Ingunn samassa.
Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.
Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.
Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.
Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.
Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.
Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran, kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.
Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen. Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas, keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.
Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi; sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te olette täällä yötä?"
Olav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.